The end

Tassa on pari kuukautta vierahtany blogia paivittamatta…Ja monta asiaa kerenny tapahtua, mutta yritan olla jotenki looginen. 

Viimenen paiva heinakuuta oli liikkumisen aika. Tuntu todella haikeelta lahtea Hondo Hondosta, mutta samalla tuntu sopivalta ajalta jatkaa matkaa. Johtajilta saatiin jopa kiitosta meian tekemasta tyosta. Illalla pojat heitti meiat juna-asemalle, jonne juna saapui hyvin positiivisesti yllattaen vaan puolisen tuntia myohassa.  Oltiin siis kakkosluokassa ja koko hytti oli varattu meille. Matkaa oli edessa noin 40 tuntia. Oli jo myoha ja kaytiin suht koville pedeille nukkumaan. Ensimmainen tunti meni mukavasti junan tuudittaessa unten maille. Sitten alkoki perinteinen paikallinen ralli. Juna pysahty tunnin valein asemille, joilta tuli vakea sisaan huutaen ja raakyen. Kun juna taas lahti liikkeelle, matkustajien älämölö suunnilleen peittyi junan pitamaan omaan älämölöön. Heraamiselta ei voinu myoskaan valttya joka asemalla jo senkin takia, etta pysahtyessaan juna nytkahty rajusti, mika tarkoitti melkein sangysta lattialle pyorahtamista. Oltiin myos siina uskossa, etta hytin ovi oli visusti lukossa siihen asti, kunnes se aukes ensimmaisen kerran. Sitahan ei siis saanukaan lukkoon ollenkaan, ja monen monta kertaa yon aikana sita kaytiin availemassa. Kukaan ei kuitenkaan tullut sisaan saakka, ku naki (hieman ehka vihaisia :)) valkosia nukkumassa. Ensimmaisen erittain epamukavan yon jalkeen koitti mukava paiva. Hytin ikkunasta seurailtiin kauniita maisemia ja paikallisten menoa. Aina asemalla lapset juoksi junan vierella pyytaen matkustajilta tyhjia muovipulloja. Katevaa sinansa, koska kaikilla niita kuitenkin oli ja lapset sai niista muutaman sentin. Jotkut kiinalaiset matkustajat myos heitti lapsille kunnioittavasti leivanpalasia, niinku elaintarhan elaimille…

Vessa oli kaytavalla perinteinen reika-lattiassa tyyppinen ratkasu. Haaste sinansa, silla junan liikkuessa oli mahdotonta pysya pystyssa kaytavillakaan. Ruoka oli hyvaa ja suhteellisen halpaa. Tosin tuli todettua, etta hirvean monta paivaa putkeen ei pysty kolme kertaa paivassa riisia ja kanaa syomaan. Baarista sai lamminta limua ja olutta. Siella oli myos mukavat sohvat ja aina joku action-pätkä pyorimassa TV:ssa.Viisumin saaminen oli katevaa ja nopeaa. Herra viisuminantaja kavi jokasen hytin lapi leimaamassa passeja. Ite ei tarvinnu minnekaan liikkua. Rahanvaihto oli yhta helppoa ja vaivatonta rahanvaihtajien pyoriessa hyteissa. Turhaan jannitettiin sita, ettei kereta ulos maasta ennenku viisumi menee vanhaks. Jai melkeen kokonainen paiva pelivaraa.

Seuraava yo oli melkein yhta epamukava kuin ensimmainenkin. Talla kertaa kanssamatkustajat paatti jarjestaa serenaadin junan kaytavilla, mita oli sitten ilo kuunnella yon pikkutunneille asti. Sina yona tosin oven availeminen vaheni, silla McKuismin operoi vyollaan oven ”lukkoon”. Seuraavana paivana neljan aikaan saavuttiin Sambian paan paatepysakille Kapiri Mposhiin. Kaikki junassa olleet kaheksan turistia yllattaen loys toisensa asemalla. Yhessa otettiin minibussi suoraan paakaupunkiin Lusakaan. Sambiassa poliisit oli tarkempia bussin matkustajamaaran kanssa ja matkan varrella oli monta pysaytysta. Sambialaiset oli kuitenkin ovelia ja poliiseista huolimatta bussit pakattiin tayteen, mutta poliisitarkastuksen ohi ajettaessa ylimaaraset ihmiset meni piiloon penkkien alle. Sambiassa on menty liikennemerkeissa myos askeleen edelle. Enaa ei ollu nopeusrajotuksia, vaan olettaen, etta kaikki kuitenkin ajaa liian lujaa, merkeissa luki ”slow down”. 

Sambia ja varsinkin Lusaka oli pala sivistysta pitkasta aikaa. Erityisesti se tuntu niin modernilta Mangulan kylassa vietettyjen kuukauksien jalkeen. Siella oli ehjia taloja, tiet kunnossa, oli supermarketteja, isoja kauppakeskuksia, naisilla modernit vaatteet ja meikatut naamat. Kommunikointi paikallisten kanssa oli myos helpompaa, koska kaikki osas puhua englantia. Mika kuitenkin oli suurin ero Tansaniaan, oli ettei kukaan tuijottanu! Ei huudeltu mzungua, ei juostu perassa, kukaan ei oikeastaan kiinnittany meihin mitaan huomiota. Tuntu vapauttavalta mutta samalla oudolta... Sambia oli myos aika kallis ja vaikka kuinka yritti skipata lounaita tai illallisia, silti mentiin yli budjetin joka paiva.

Lusakassa oli mukava pyoria kaduilla ja ikkunashoppailla ostoskeskuksissa. Muuten siella ei paljoa tekemista ollu. Meidan junaporukkaan kuulu siis kaksi hollantilaista tyttoa, yks englantilainen poika, yks skotti, yks saksalainen poika ja yks eestilainen poika. Niiden kanssa vietettiin lahinna kaikki aika. Matkustamisen yks parhaista puolista onki, etta tutustuu niin erilaisiin ja mahtaviin ihmisiin! Kaikkia ei toki aina ymmarra, mutta aina ei voi voittaa. 

Lusakassa tietenki totta kai sain ihan kunnon ruokamyrkytyksen… Oltiin jo ostettu liput seuraavalle aamulle kohti Victorian putouksia, mika olis tarkottanu seitteman tuntia bussissa istumista. Se oli taas yks epamukavimmista oista.. Dormit oli tytoille ja pojille erikseen, mutta halusin olla Janin vierella, koska oli niin paha olla. Huoneen pojat anto luvan, etta saan olla siela. Silmaystakaan nukkumatta neljan viiden aikaan yolla paatin menna takasin omaan sankyyn. Joku tyttojen huoneesta tuli avaamaan ja koska oli ihan pilkkopimeeta jouduin arpomaan, minne astuin. Menin sangylle ja tunnustellessa huomasin, etta joku nukku siina. Kavin kaikki sangyt lapi (nelja kerrossankya) ja JOKASESSA nukku joku. Huomasin lattialla olevan patjan ja kavin siihen ”nukkumaan”. Ei lakanoita, tyynya tai peittoa.. Voitte uskoa, etta aamulla sai respan tati kyytia! Se, etta olin kipee, ei toki ollu sen vika mutta se etta se paastaa kavereitaan baari-illan jalkeen MUN maksamaan sankyyn nukkumaan, oli tavallaan sen vika! Olin niin vihanen sille eukolle ”joka ei voinu asialle mitaan” eika voinu soittaa esimiehelleen, koska totta kai olis saanu huutia silta miks oli paastany maksamattomia vieraita sisaan. Niita olis siis kaks tyttoa per sanky! Loppuenlopuks joku mies, joka seuras show’ta vieresta, sano maksavansa mulle huoneen hinnan takasin. En tieda kuka se oli mutta vannotin sita, ettei maksa omistaan vaan saa hotellin omistajalta takasi ja se lupas. Joten otin rahat ja menin oksentamaan. 

En tietenkaan myoskaan voinu lahtea bussilla mihinkaan matkustamaan, mutta onneks ne hollantialaiset tytot ei ollu viela ostanu lippuja, ni myytiin ne niille. Se myrkytys oli onneks kahessa paivassa ohi, joten seuraavana paivana paastiin jatkamaan matkaa meian seurueen perassa Livingstoneen. Oli ihanaa, kun oli vastaanottokomitea odottamassa aina niin ahdistavalla bussiasemalla. Bussiasemilla nimittain kun tuut bussista ulos, saman tien hyokkaa kymmenen hyeenaa sun kimppuun vetaen sua ja laukkua eri suuntiin. Siina hotakassa nopeesti napattiin vaan laukut ja lahettiin meian uusien ystavien kanssa hotellille. Vasta seuraavana paivana huomattiin, etta teltta ei ollu enaa matkassa. Se oli ollu Janin rinkan lapan alla tiukassa, joten se ei oo vaan voinu vahingossa siita pudota. Kaytiin bussifirmalta muutamaan otteeseen kyselemassa joskos se nyt kuitenkin olis jostain loytyny. Ne oli ihan varmoja, etta se loytyy ja soitteli joka paikkaan, mutta turhaa se oli. Poliisiasemalle siis raporttia vakuutusta varten hommaamaan. Typerasti luultiin, etta se olis vaan nopee keikka, jonka jalkeen paastais aamupalalle. Poliisinainen kyseli tarkkaan mita tapahtu ja millon ja kasin kirjotti koko tarinan niiden vihkoseen. Sen jalkeen se kirjotti saman tarinan uudestaan kasin paperille, joka luultiin saavamme. Noup. Allekirjotin, etta kaikki se mita se kirjotti, oli totta, jonka jalkeen se vei meiat ylakertaan toiselle naiselle. Taa uus nainen kysy taas kerran mita tapahtu. Sitte se kirjotti kirjeen, joka oli suunnattu sen bussifirman johtajalle. Se anto sen kirjeen meille ja pyys meita toimittamaan sen bussifirmalle. Perus. Lahettiin sitte bussiasemaa kohti. Kirjeessa oli kutsu poliisiasemalle. No johtajahan ei yllattaen ollu paikalla vaan oli kotona ”kipeena”. Me ei siis ymmarretty mita siita johtajasta olis ollu hyotya, kun se ei kerta ollu paikalla ollu eika se olis sita meille korvannukaan. Takasin poliisiasemalle ja seuraavalle ihmiselle kertomaan tarina. Siina sitte jo vahan turhautuneina sanottiin, etta haluttais se poliisiraportti eika mitaan keskustelurinkia bussifirman johtajan kanssa. Sitten ne oli ”aaaaa raportti!”. Jep. Seuraavalle naiselle kertomaan tarina. Se kirjotti ties monennen kerran kasin saman tarinan. Sitten se anto sen viereiselle naiselle, joka kirjotti sen koneella puhtaaks. Siina oli noin sata virhetta, mutta ei enaa jaksettu odottaa seuraavaa rumbaa, joten hyvaksyttiin se ja poistuttiin ”aamupalalle”.

Victoria putoukset oli mahtavat totta kai! Ei sita voi sanoin kuvailla, se taytyy ite kayda kurkkaamassa. Mulle on vaan vanhemmiten ilmeisesti kehittyny korkeenpaikankammo. Sielta sillalta voi hypata benjihyppya ja teha swingia sunmuuta. Mahan en siis uskaltanu menna ees sen sillan reunalle kaiteelle... Mutta ma oon benjini aikoinaan hypanny, se riittaa mulle. Halusin kuitenki jotain teha ja sen toisen hollantilaisen tyton kanssa paatettiin teha semmoi tandem-gliding. Meille valjaat paalle, valjaat kiinni naruun, vauhtia ja rotkon yli. 110 metrin pudotus. Narun toinen paa Zimbabwen puolella. Oli ihan huisia! Pikku kammi meinas kayda siina ku liu’uttiin toiselle puolelle. Kukaan ei ollu sanonu, etta pitaa avata jalat, jotta se vastaanottajamies saa meiat kiinni, joten tormattiin aika rajusti siihen eika se meinannu saada meista kiinni. Se ite selkeesti saikahti, ku alko toistelemaan, etta ”kaikki on hyvin, kaikki on hyvin”, jollon ma rupesin luulee, ettei kaikki ookaan hyvin. :) Siina vaiheessa vahan jannitti. Mutta paastiin kuitenki maan kamaralle ja irti valjaista. Sitte ei tuntunukaan enaa niin korkeelta ja uskalsin jo heilua kiinni kaiteessa! :)

Livingstone oli tosi kiva pikku kaupunki. Siellaki sai olla aika rauhassa, mita nyt bussiasemaa kannatti valtella. Paatettiin kuitenki jatkaa matkaa pian Malawille taloudellisen tilanteen takia. Niiden hollantilaisten tyttojen ja englantilaisen kundin kanssa oli sama paamaara, joten yhdessa jatkui reissu. Livingstonesta paatettiin ottaa yobussi takasi paakaupunkiin Lusakaan ja sielta heti ensimmainen bussi viidelta aamulla Chitimbaan, joka on Sambian ja Malawin rajalla. Tama ratkasu siis siksi, etta saastettais yhen yon hotellimaksussa. Mutta joku ei selkeesti halunnu meian ikina paasevan Lusakaan… Bussi oli ensimmainen laatuaan, jossa mahtu jalat ja takapuoli omaan tilaansa. Kaikki siita yllattyneina oli ilosia yobussi-ratkasusta. Juurikin ennen kun oli tarkotus lahtea, kuski huomasi, etta takarengas on puhjennu. Onneks ennen matkan alkua, mietittiin. Rengas vaihdettiin ja paastiin matkaan. Noin 10 minuutin paasta kuulu pamaus ja rengas puhkes uudemman kerran. Siella sitten tien varressa odoteltiin aikamme mekaanikkoa, joka toi uuden renkaan ja vaihto sen. Nyt oltiin jo aikataulusta jonkun verran myohassa.  Mita kovempaa bussi meni, sita enemman se tarisi. Kaikki bussissa alko huutamaan kuskille, etta sen pitaa pysahtya ja ihmiset oli aidosti huolissaan henkensa puolesta. Jotkut oli varmoja, etta kuollaan. Totta puhuakseni niin olin minakin. Se johtu lahinna siita, etta Jani oli niin huolissaan. Jani joka on yleensa se, joka rauhottelee mua, jos jotain tapahtuu ja sanoo mulle, etta kaikki on hyvin. Nyt se ihminen, johon aina luotan ja joka saa mut rauhottumaan oli ite hyvin epavarma siita, miten matka tulee paattymaan. Sillon myos toivoin tosissani uskovani ylakertaan, silla kaikki muut tuntu rukoilevan.  Vaihtoehtona oli joko jatkaa matkaa ja luultavasti joutua onnettomuuteen tai jaada pois bussista keskella yota keskella ei mitaan. Jatkettiin. Muutaman tunnin paasta pysahdyttiin taas. Joku oli soittanu poliisille ja sanonu, etta taman kyseisen bussin ei tulisi jatkaa matkaansa. Poliisit soitti bussifirmalle ja kaski niiden pysaytyttaa bussinsa. Siela oltiin viela enemman keskella ei mitaan ilman lupaa jatkaa matkaa. Odotettiin siis, etta meille lahetettaisiin uus bussi, mita ei ollu edes olemassa... Naiset bussissa alko olee tosi karttysia. Niiden mielesta ratkasu tilanteeseen oli syyllisen loytaminen. Kuka oli kehdannu ilmoittaa pelkaavan joutuvansa onnettomuuteen! Kukaan ei tunnustanu. En olis minakaan, oli ne sen verran paallekayvia ja pelottavia mammoja. Jonkun ajan paasta poliisi tuli paikalle. Tutkittuaan renkaat, tuli se sisaan kysymaan matkustajilta onko bussissa joku ongelma. Kaikki kirkkain silmin vaitti, ettei mitaan ongelmaa ole, kaikki on hyvin. Poliisi kysy tiukasti monelta henkilokohtasesti ja kaikki sano samaa. Ei onneks kaantyny meian puoleen. En nimittain tienny olisko ollu parempi myontaa, etta bussi ei oo kunnossa ja saada matamien vihat niskaan, vai vaan jatkaa matkaa. Siina hetken arvottuaan poliisi antoi luvan jatkaa, mutta vaan jos mentaisiin hissukseen. Afrikassa ”hissukseen”-kasitys on toki erilainen kun Suomessa. Nooooh, matka jatku taas muutaman tunnin ja aurinko alko nousemaan. Bussin oli tarkotus olla perilla kolmelta aamulla, mutta tassa vaiheessa kello laheni jo seittemaa, jollon tulikin seuraava pysahdys. Edessa oli kayny onnettomuus ja kaks rekkaa oli poikittain tiella. Perinteiseen afrikkalaiseen tapaansa ihmiset hermostuksissaan rupes tekemaan omia ratkasuja ja tukkimaan viela enemman liikennetta. Siina oltiin aikamme jumissa. Loppuenlopuks paastiin kiertamaan puskien kautta rekat. Seuraava pysahdys oli bussin vaihtoa varten, mika sinansa siina vaiheessa oli melko typeraa, kun kerta oltiin tultu jo niin pitkalle vaarallisella ajoneuvolla. Viimenen tunti taidettiin liikkua kertaakaan pysahtymatta. Yheksan jalkeen aamulla oltiin vihdoin perilla ja hypattiin saman tien seuraavaan bussiin, missa istuttiin seuraavat yheksan tuntia. Plus tietenki ne kaks tuntia ennenku se liikku mihinkaan, vaikka meille perinteisesti sanottiin, etta lahetaan nailla nappaimilla. Illalla myohaan oltiin perilla Chitimbassa ja seuraavana paivana jatkettiin heti Malawin puolelle. 

Monta asiaa taalla on oppinu, mutta karsivalliseks ei kylla millaan… Vaikka kuinka yrittaa selvita niista turhauttavista odottamisista nauramisella, jossain valissa se menee yli ymmarryksen. Mikaan bussihan ei siis liiku ennenku se on taynna, matkan aikana pysahdytaan ainakin kuus kertaa ei minkaan takia, aikatauluja ei oo olemassakaan eika turvallisuudella oo mitaan merkitysta, kunhan rahaa tulee! Kuskit nimittain saa provikkaa jokasesta matkustajasta, ni totta kai ne pakataan vaarallisen tayteen. Ihan niinku veneetki, mika on viela vaarallisempaa.

Malawi on kaiken kaikkiaan upee maa! Maisemat on huikeita, ihmiset ystavallisia, aurinkoa loputtomiin ja budjettiin sopivat hinnat. Suurin osa ihmisista osas myos englantia, joten niiden kanssa oli mukava hopotella. Pari ekaa paivaa oltiin Lilongwessa. Siella ei taas ollu mitaan sen kummempaa, niinku ei paakaupungeissa yleensakaan. Sen toisen hollantilaisen tyton sisko asuu Malawilla, Rumphissa, mika on pohjoispuolella maata. Ne oli matkalla siskoa moikkaamaan ja paatettiin liittya seuraan. Theo, joka oli se englantilainen 40 vuotias ”poika”, tuli myos. Sielta Rumphista tehaan ”safareja” Nyika-luonnonpuistoon ja se houkutteli kauniiden maisemiensa vuoksi. Perinteiseks safarikshan sita ei voi sanoa, kun siella ei oikein mitaan elaimia oo. Enemman se on se luonto itessaan mita sinne mennaan ihmettelemaan. Pitkan harkinnan jalkeen paatettiin lahtea sille ylihinnotellulle ”safarille”. Siita reissusta tuli taysfiasko. Kaikki vaan yksinkertasesti meni pieleen. Kaikessa lyhykaisyydessaan: matkan vasta alkaessa renkaasta irtos joku pala ja sitten odoteltiin tuntikausia, etta mekaanikko tulis korjaamaan sen, kun oltiin taas kerran keskella ei mitaan. Aikataulusta jaamisen takia kaikki piti tehda nopeesti ja hatikoiden.. Meille luvattu ”rankahko” haikki oliki pikku kavely autotieta pitkin. Elaimia ei nakyny, koska niita EI OLE, vaikka kuinka niin yritettiin vaittaa. Ruokaa ei olis voinu ruoaks kutsua ja sita oli liian vahan. Takastullessa pojat paas myos tyontamaan autoa, kun se jai ylamakeen jumiin. Opas oli huono ja ammattitaidoton. Pieni ote oppaan ammattimaisuudesta ”Ah, oon niin onnellinen, etta paastiin tanne asti. Pelkasin koko matkan, etta meille kay jotain. Onneks ollaan taalla ehjin nahoin eika mitaan pahaa sattunu”. Tama siis, kun pysahdyttiin lounaalle ja puolet matkasta oli viela ajamatta…Kaiken sen hasellyksen olis voinu kattoa sormien lapi, JOS hinta olis ollu edes jossain maarin kohtuullinen. Mutta koska se ei todellakaan ollu, rupes reissun edetessa pikkuhiljaa ketuttamaan. Kaytiin keskustelu tan firman johtajan kanssa ja saatiin pitkan jankkaamisen jalkeen hintaa aika reippaasti alas.. Mutta vaikka kaikki olis mennyki hyvin, se ”alennettu” hinta ei silti olis ollu sen reissun arvonen.

Noh, onneks Lake Malawilla unohtu kaikki huolet! Sita tulee vaan yltiopaisen onnelliseks kun paasee veden aareen auringon alle. Vahan venahti oleskelu Nkhata Bayssa, ku loydettiin paratiisi. Ja myos ehka ainoo valkosten omistama hotelli, missa omistajat oli oikeesti mukavia. Pitkaan meilla oli suunnitteilla pistaa oma lodge jonneki pystyyn. Yhdisteltiin jo paljon eri ideoita. Pikkuhiljaa se ajatus on kuitenki hiipunu, koska hyvin harva taalla asuva valkonen vaikuttaa onnelliselta. Ne on asunu vuosikausia taalla pyorittaen lodgeaan ja on vaan kyynisia ja kylmia rahanahneita ihmisia. Ne myos luulee tekevansa niiiin paljon paljon hyvaa palkatessaan paikallisia hotelliinsa toihin. Aluks ne kaikki varmasti on ajatellu tekevansa hyvaa ja pelastavansa maailman, mutta raha sokasee ihmisen ku ihmisen. Loppuenlopuks it’s all about money eika niilla tyontekijoilla tai kylayheteisolle luvatulla avulla ookaan enaa niin valia.  En halua muuttua sellaseks, joten voi menna ideat uusiks.

Malawissa ei ollu mitaan muuta vikaan, kun se, ettei siella ollu oikeen mitaan ruokaa. Joka paiva vedin riisia ja papuja. Ei ollu hedelmia eika vihanneksia. Jonku ajan paasta se vitamiinittomuus alko jo tuntumaan voimattomuutena ja vasymyksena. Ei ollu edes mehua, jolla ois voinu vahan asiaa korjata. Joka paiva haaveilin ruisleivasta ja makaroonilaatikosta. Monta kuukautta meni ennenku alko turtumaan naihin ruokailutottumuksiin ja nyt vasta alkaa unohtaa, milta mikaki Suomessa maistuu ja alkaa hyvaksymaan, ettei sita ruokaa vaan yksinkertasesti saa, vaikka kuinka toivoo. Joten oon lakannu taysin haikailemasta :).  Malawilla on myos tosi koyhaa, mika nakyy joka paikassa kerjaamisena. Tai ei siellakaan mitenkaan hirvean paljoa kerjata, mutta enemman ku Sambiassa ja Tansaniassa. Valilla oli tosi raskasta, ku oli koko ajan joku myymassa sita ja tata tai muuten vaan pyytamassa rahaa tai olettamassa, etta maksetaan  kaikki koska ollaan valkosia. Tuntu, etta bussissaki, ku ihmiset naki, etta on valkosia kyydissa, ne alko esittaa, ettei niilla oo rahaa. Malawilla kaikki miehet oli myos aamusta iltaan aivan tuhannen tuiterissa. Tai sitte ne poltteli hopoheinaa, jompikumpi. Harvemmin niita kuitenkaan naki tyonteossa, noin yleistaen. Toisin ku naiset, jotka paiski toita niska limassa, niinku joka paikassa taalla…

Lake Malawilla kulkee semmonen iso laiva yleensa, mutta just sillon ku oltiin siela, se oli korjattavana. Sita korvas muutama paikallinen pikkupurkki. Haluttiin menna Likoma-saarelle, joten oli otettava sellanen lauttapahanen. Voin sanoa, etta silla matkalla olin aivan sataprosenttisen varma, etta kuolen. Lauttahan pakattiin hyvin paikalliseen tapaan ylitayteen ihmisia ja tavaraa. Aallot oli isommat mita oon koskaan nahny ja se on sentaan jarvi! Lautta naytti, kuulosti ja tuntu silta, etta se uppoaa mina hetkena hyvansa. Matka kesti kuus tuntia eika joka-suuntaan-keinuminen loppunu hetkekskaan. Siella keskella jarvea ruvettiin miettimaan, ettei KUKAAN edes tieda missa ollaan.. Mitaan tietoja ei lauttaan hypatessa kyselty, ei edes nimea. Meian vieressa istunu herrasmies ilmeisesti huomasi pienen jannittyneisyyden, otti laukustaan pullon ginia ja avokatisesti jako sen meidan kanssa. Helpotti hetkessa! 

Saari itessaan oli tosi sopo, mita nyt hullut koirat juoksenteli aggressiivisina perassa. Ne ei ilmeisesti vaan tykkaan valkosista. Siella tutustuttiin Pilariin (50- vuotias hyyyyvin tyypillinen epsanjalainen mamutski, ihan huippu kylla) ja kiinalaiseen ja japanilaiseen pariskuntaan. Ne paivat vietettiin vaan hopotellen ja kulttuureja vertaillen, mika oli tosi mielenkiintosta. Pilarin kanssa oltiin yks paiva rantaravintolassa syomassa, kun yhtakkia rantaan tuli vene missa oli kaks ruumista. Kuultiin, etta pari paivaa aikasemmin nainen ja kaks miesta oli lahteny Mosambikista pikkuveneella Likoma-saarelle (joka maantieteellisesti on Mosambikin puolella, mutta kuuluu Malawille) ostamaan kalaa. Vene oli matkalla uponnu ja ne miehet oli hukkunu. Se nainen oli selvinny, koska silla oli jonkunnakonen puupala, mista se oli pitany kiinni. Surullista on se, etta tota tapahtuu tosi usein, kun ne seilaa uimataidottomina niilla pikkupurkeilla isoissa aalloissa. Jarkyttavaa oli myos se, etta ku saarelaiset kuuli, mita oli tapahtunu, ne keraanty rannalle odottamaan ruumiiden saapumista tuntematta uhreja. Tai se nyt on vissiin normaalia, etta sellaset asiat kiinnostaa, mutta ne toi myos lapsensa mukaan saamaan traumoja… Loppuenlopuks niita ei kuitenkaan nostettu veneesta ulos, koska yleisoa oli liikaa, ja ne olis pitany kantaa lapi kaikkien ihmisten. Hyva niin, koska vaikka kuinka ei haluis kattoa, kattois kuitenki… 

Ku oltiin aikamme jarvella pyoritty jatkettiin kohti pohjosta. Jossain valissa oli tarkotus menna Mosambikiin ja sielta takasi Tansaniaan, mutta se ajatus loppuenlopuks hylattiin aikataulun ja budjetin takia (Mosambikki ilmeisesti suht kallis maa). Kaytiin Chitimbassa ja sielta haikattiin 20 kilometria ylamakea Livingstoniaan. Sinne kun ei mee oikeen julkisia kulkuneuvoja ja haluttiin siela kuitenki kayda. Tosi sulonen pieni kyla vuorilla vahan erillaan muusta Malawista. Ihmettelin Janille aaneen, miten kukaan ei oo kannissa, ku sitte jalkeen pain selvis, etta siella on alkoholin kaytto kokonaan kielletty. Mun vitamiinittomalle kropalle se haikki tuntu olevan kuitenki liikaa ja tuntu, etta tulin kipeeks taas kerran sen jalkeen. Kuitenki se luultavasti oli vaan auringonpistos tai jotain muuta yhta normaalia ja olin seuraavana paivana ihan kunnossa. Kavelyn aikana mulla alko myos imusolmukkeet kaulassa turpoomaan koko pituudeltaan enka pystyny enaa kaantaa paata, ko sattu niin paljon. Siina oli taas yks hammentava kipuilu, mita ei oo aikasemmin ollu. Oli jopa ihan oikeesti menossa kaymaan laakarilla sen takia, koska olin varma, etta se oli jotain vakavaa :). Kynnys laakarille menosta on taalla kuitenki aika korkee, koska ihmisilla on kuitenki oikeitaki vaivoja. En sitte menny, vaikka olin jo ovella. Se kesti noin viis paivaa ja meni sitte ohi, mikalie. Kerran kavin Tansaniassa laakarilla sen nairobi flyn ”piston” takia ennenku tiesin mika se oli. Muthan siis otettiin laakarin vastaanotolle sisaan jonon ohi kaikkien muiden potilaiden nenan edesta. Sisalla huoneessaki oli joku, mutta sen huolet unohdettiin, ku ma astuin ovesta! Sillon olin niin hammentyny, etten ymmartany mitaan mita se laakari sano. Tuntu tosi pahalle…Varsinki ku mun ongelma oli hyvin hyvin pieni…

Chitimbasta Tansanian rajalle ja siita eteenpain Mbeyaan piti ottaa monta kulkuvalinetta. Malawilla bussit oli viela kamalampia, ku Sambiassa tai Tansaniassa! Siina ei oo ees mitaan jarkea, miten huonossa kunnossa ne bussit on… Ihan yhta kovaa ja huolimattomasti niilla myos ajetaan, kun muuallakin. Ja viela enemman luotetaan jumalaan kun omiin ajotaitoihin. Mun ehdoton lemppari oli ”Relax! God is in control.”-tarra bussin ikkunassa. Rekkojen kyydissa tuntuu yleisesti paljon turvallisemmalta, vaikka ne ajaa viela kovempaa. Niissa on myos enemman tilaa eika tarvii pitaa yhtaan kanaa sylissa. Malawilla ei liikennesaantojakaan toki noudateta. Ei voinu ku nauraa, ku oltiin matkalla rajalle kimppakyyti taxissa. Matkan varrella oli nelja poliisipysaytysta, missa ne tsekkaa, ettei oo liikaa ihmisia kyydissa ja etta ajoneuvot on ajettavassa kunnossa. Joka kerta 10 metria ennen pysaytysta taxista hyppas pari ylimaarasta matkustajaa ulos, kaveli poliisien ohi ja 10 metria poliisien jalkeen hyppas takas kyytiin. Myos turvatyot meni samaan tahtiin kiinni ja auki. Tavallaan unohtuu vahan se pointti miks niita pysaytyksia on…

Tansaniaan oli ihana palata! Oli ihana osata puhua paikallista kielta ja ymmartaa mita huudeltiin. Sambiassa oli mahdotonta opetella ”paikallista” kielta, kun niita on noin 200 eika millonkaan voi tietaa, kuka puhuu mitakin niista. Toki englanti on niiden virallinen kieli, mita ne puhuu keskenaanki. Malawilla kielitaito jai tervehtimiseen ja kiittamiseen. Swahililla taas parjaa jo mennen tullen! Tuntuu paljon paremmalta, ku ei oo tays-tyhma-turisti, vaan pystyy heittaa lapat. Ruokaaki sai taas, ni ei oo tarvinnu loppumatkaa enaa naantya!

Mbeyassa kaytiin taas haikkaamassa semmosen Peter-nimisen oppaan kanssa, joka oli pilvessa koko ajan. Ihan huikee tyyppi, mutta taysin sekasin ja vahan pihalla tasta maailmasta. Se oli kuitenki mukava ja sen loputtomia tarinoita, siita miten sangyt ja seinat puhuu sille, oli ihan hauska kuunnella. Sen ensimmaisen tunnin, jonka jalkeen havahduin, etten oo aikoihin enaa kuunnellu sen puheita, kun ne lahti aina ihan toisiin sfääreihin. Se vei meiat kraaterijarvelle, joka oli tosi kaunis. Alas veden aareelle vei tosi jyrkka ja vaarallinen kivinen tie. Siina, ku pohdittiin lahetaanko alas vai ei, siihen tuli toinen opas turisteineen. Taa toinen opas sano asiakkailleen, etta ”tonne alas ei voi menna kun se on ihan liian vaarallista”. Hetken paasta me oltiin jo menossa! Se oli oikeesti aika vaarallista ja rankkaa, ku piti roikkua puiden juurissa, kun jalat ei yltany seuraavalle kivelle. Mutta se oli by far paras haikki mita ollaan taalla tehty! Joutu laittaa koko kropan toihin eika pieni jannitys oo koskaan pahitteeks ;)

Seuraavaks mentiin Iringaan pirteloiden perassa. Siella loydettiin semmonen tosi hyva kahvila, missa kaikki tyontekijat oli kuuroja. Se oli ehka tuotteiltaan ja palvelultaan paras paikka, missa ollaan kayty koko reissun aikana! Sen on siis perustanu yhdistys, joka tukee ihmisia, joilla on jonkunnakonen poikkeavuus. Kaikki myytavat tavarat oli tehny disabled people. Siella oli mahollisuus tutustua niiden elamantarinoihin, ja sillon se iski. Tays murtuminen. Nelja ja puol kuukautta onnistuin pitamaan kylmaa muuria kasassa. Se oli oikeestaan pakko, etta pysy jarjissaan. Sillon se kuitenki hajos ja itkin kaks paivaa putkeen kaikkien naiden ihmisten takia. Tuntu niiiin pahalle, ja tuntuu edelleen joka paiva, kun joutuu tata koyhyytta kohtaamaan. Ihmisilla ei vaan yksinkertasesti oo yhtaan mitaan. Taalla nakee mita ihan oikeesti tarkottaa ”kadesta suuhun”. Valtio ei auta vaan lahinna vie ja estaa… Omatunto soimaa myos, vaikkei sita voi valita minne on syntyny, mutta se on vaan niiiin vaarin miten toisilla on kaikkea, toisilla ei mitaan.. Surullista on myos se, etta ne joilla on, ei tajuu eika arvosta sita. Kaikkien pitas pipahtaa taalla kattomassa tata meininkia... Tekis mieli sanoa, etta taalla ollaan jotenki onnellisempia, kun esim. meilla, mutta ei sekaan pida ihan paikkaansa. Se on vaikee olla taysin onnellinen, jossei oo varaa ruokkia perhettaan.. Ruoan kuuluis kuitenki olla semmonen perustarve, mita kaikilla olis mahollisuus saada joka ikinen paiva… 

Kaiken sen pahan olon keskella mentiin kaymaan Hondo Hondossa, missa tuli hetkellisesti vahan parempi mieli. Siella saatiin hyvinkin liikuttavan lammin vastaanotto. Kaikki oli aidosti suunnattoman ilosia meiat nahdessaan, niinkun meki oltiin totta kai! Oli myos mukava huomata, etta jotain meian ehdottamia muutoksia oli oikeesti tapahtunu. Kaikki ei vielakaan kuitenkaan saanu vapaapaiviaan, mutta uutta henkilokuntaa oli palkattu. Siela pyorittiin hetki ja hengattiin poikien kanssa, mika oli ihanaa eika olis millaan tahtonu jatkaa matkaa. Kakkos hyvastit on myos huomattavasti vaikeemmat jattaa ku ensimmaiset… Varsinki ku niihin ei oikeen pysty pitaa mitaan yhteytta, kun taalla toi teknologia ei oo oikein viela lyony lapi. Boni on niista kaikista ainoo, joka tietaa mika on facebook ja ainoo, jolla on ees mahollisuus sillon tallon kayttaa nettia. Kirjeita on turha yrittaa lahettaa, kun siella  kylassa ei mitaan osotteita ees oo olemassa. Harmi. Mutta oon taydesta sydamestani onnellinen, etta oon saanu mahollisuuden tutustua niihin ihmisiin!

Hondo Hondosta lahettiin Dariin Markku Markkulaista vastaan. Markkua oltiinki jo odoteltu ku kuuta nousevaa, ei toi Jani muutamaan viikkoon enaa muusta puhunukaan :). Napattiin se lentokentalta ja mentiin suoraan Sansibarille, entisajan orjakaupan mekkaan. Sansibar on kaunis saari, jossa valtaosa on muslimeja. Se on taynna historiaa ja kulttuurillisesti eri kastia muun Tansanian kanssa. Isoja hotelleja ja ravintoloita. Taynna turisteja arvatenkin, mika oli kylla todella arsyttavaa. Yhella rannalla pysty nakemaan enemman valkosia, ku koko viiden kuukauden aikana yhteensa! Ranta toki oli ku paratiisi, niin en yhtaan ihmettele. Hiekka oli hienointa ja valkosinta, mita oon koskaan nahny, vesi oli ihan kristallinkirkasta ja lamminta. Aurinko porotti paahtavasti. Veneretkella (erittain turisti-sellasella) nahtiin valaita ja delffiineja! Siella makoiltiin melkeen viikko tekematta yhtaan mitaan, jonka jalkeen Markkua ei enaa paikallisista erottanu. Vaikka tykkasin Sansibarista, viikko oli kuitenki oikeestaan tarpeeks. Varsinkaan Stone Town ei oo silla tavalla ”aitoa” Afrikkaa ja kaikki turisteille suunnatut ”Jambo”-huutelut teki siita viela feikimpaa. 

Sansibarilta piti aluks lahtea suoraan Pemba-saarelle. Se on Sansibarista vuorisempi ja turistittomampi versio. Sielta oltais sitte otettu paikallinen pikkupurjevene takasi mantereelle. Se vahan jannitti sen Malawin lautan jalkeen, mutta Markku vanha seilori oli tosi innoissaan. Markun tulon jalkeen kaikki on menny jotenki liianki sulavasti, joten luultavasti mitaan haaveria ei olis ees kayny. Loppuenlopuks jouduttiin kuitenki unohtaa koko Pemba, ku alkaa loppua aika kesken. Mutta Markku on tosiaan toiminu meilla onnettarena. Bussit lahtee aina just ku hypataan sisaan, tilaa on eika niissa oo ainakaan tahan mennessa ollu mitaan vikaa. Ennen sen tuloa nimittain valehtelematta joka kerta bussissa oli tyhja rengas, siita loppu bensa tai muuten vaan odoteltiin jossain, ettei vaan oltais ajoissa missaan. Asioita, joista joka kerta onnistuu arsyyntymaan, mutta joita luultavasti omalla tavallaan tulee kaipaamaan liiankin jarjestelmallisessa Suomessa.

Nyt on matkaa jaljella enaa alle kolme viikkoa. Ollaan Lushotossa ja huomenna jatketaan kohti pohjosta. Markun kunniaks pitas pipahtaa viela safarilla bongaamassa sarvikuonot ja leopardit, mitka on viela nakematta. Sen jalkeen mennaan Keniaan Villea moikkaamaan ja sielta lennetaan lopulta Nairobista 19.10. kotia. Paljon on kerinny sattua ja tapahtua. Valilla on ollu turhautunu, valilla surullinen, valilla vihanen, mutta enimmakseen vaan todella onnellinen. Naa kuus kuukautta on opettanu enemman, ku mikaan aikasemmin, enka paivaakaan vaihtais pois. Oon tosi kiitollinen, etta  saatiin mahollisuus kokea kaikki se mita ollaan koettu. Kaiken tan jalkeen voi olla vaikeeta sopeutua taas elamaan Suomessa, mutta on kuitenki ihana palata kotiin ja nahda kaikki rakkaat! <3