Pohjosen reissua

Noniin nyt ollaan palattu takasi kotio meian pikkureissulta. Eli kolme viikkoo sitte lahettiin Darin kautta Arushaan. Paastiin samalla kyydilla yhtien mimmien kanssa Dariin asti. Eika menny ku kaheksan tuntia. Autohan oli siis brittien diplomaatin auto, joten se ei ees hajonnu eika meita pysaytetty kertaakaan matkalla (yleensa poliisit pysayttaa jonku 10 km valein ja yrittaa saada rahaa millon mistaki syysta). Ajettiin Mikumi-Luonnonpuiston lapi ja nahtiin norsuloita, kiraffeja ja seeproja tienposkessa. Jostain syysta vahan ahisti palata sinne Dariin, mutta ku paastiin sinne tuntu hyvalta, ja kodilta. Mentiin samaan paikalliseen katukeittioon syomaan chipsi mayaita (Hyvin paikallinen ruoka: munakas, jossa on ranskalaisia. Tosi hyvaa!) missa kaytiin ihan ekana paivana ku saavuttiin koko maahan. Ah, tuntu niin hyvalta, ku osas tilata mita halus ja muutenki kommunikoida swahiliks, toisin ku sillon ekalla kerralla ku ei ymmarretty mistaan mitaan.

Seuraavana paivana lahettiin Woodyn ja Selestinin (niiden kuski) kanssa ajamaan kohti Arushaa. Kymmenen tuntia meni siina ajellessa. Siella Arushassa oli siis se Karibu Fair, minne mentiin markkinoimaan Hondo Hondoa. Se oli vahan niinku meian matkamessut muttei sinnepainkaan. Siella oli kylla tosi kiva kierrella muiden standeja ja katella mimmosta missaki on. Ja ilimasta viunaa toki. Yks firma siella oli, joka tekee helikopteri ajeluita turisteille ja toimii myos medihelina. Laitettiin nimet listaan, etta paastais arvonnan paatteeks pikkuajelulle. Hannah pomohan se tietenki paas sinne mun nenan edesta! Kavin sitte vinkumassa siela, etta maki haluun. Helicopter-Michael lupas ottaa mut seuraavana paivana mukaan, ko ei enaa jaksanu kuunnella J Noooh, seuraavana paivana kavin kuikuilemassa, etta missas se Michael on, mutta sita ei nakyny. Loppuenlopuks kysyin sen kollegalta, missa se on ja se vastas, etta se lens yolla takas kotiin, ko sen anoppi oli saanu sairauskohtauksen. Loppu ruikuttamiset siihen sitte…

Paaasiassa siela Karibu Fairilla siis kierreltiin muiden standeilla, kerrottiin, etta on tammonen paikka ku Hondo Hondo, kuunneltiin ja katottiin mita muilla oli tarjottavana ja horpittiin ilimaseks. Meilla oli siis myos oma standi ja valilla jumitettiin siela ja ihmiset tuli kattelemaan minkalainen paikka meilla on. Markkinointia markkinointia. Ja vaikken paassy helikopetri ajelulle, paastiin kuitenki nelipaikkasen monkijan kyytiin ja ma myohemmin viela kakspaikkaseen. Se vahan kompensoi!

Mahan olin tietty kipee, mutta vedin purkillisen buranaa paivassa ni se oli ihan ookoo. J Jani taas oli antibioottikuurilla sen tulehtuneen jalan takia. Luultiin ettei se ikina parane, ko se rasittu aina ku oltiin koko paiva jalkeilla. Kylla se siita meni sitte ko nailla on suht vahvat dropit. Mulla sitte yhtakkia yks aamu ei enaa suu auennu kunnolla. Se oli erittain hammentavaa mutta taallahan tapahtuu jatkuvasti kaikenmoisia hammentavia asioita. Sattu hulluna ku yritin aukasta kunnolla. Ei siina muuten mitaan mutta syomisessa meni ikuisuus ja loppuenlopuks soin aina kylmaa ruokaa ko oli niin hidasta touhua. Seki meni kylla sitte ohi muutamassa paivassa.

Hannah oli siis luvannu meille, etta ku kerta ollaan pohjosessa, ni voidaan jaada viikoks lomalle sinne. Yritettiin sitte kovasti hommata hyvaa diilia, etta paastais himppasen halvemmalla safarille. Woody ja noihan omistaa siis myos safarifirman ja tutustuttiin Abbasiin joka tekee niiden kanssa yhteistyota. Sovittiin sitte Abbasin kaa, ettei se ota sita 30 %n palvelumaksua (vaimikaseoli) meilta niinku yleensa muilta. Ainoo ongelma oli vaan se, etta meian piti loytaa lisaa ihmisia, jotka lahtis meian mukaan jollon koko reissu tulis paljon halvemmaks (ko jaettais kustannuksia). Pyorittiin sitte siela Arushan kaduilla miettien mistas me loydettais lisaa porukkaa. Arusha on kaupunkina erittain kaunis mutta samalla erittain uuvuttava. Se on turistirysa, ko sielta lahtee suurin osa pohjosen safareista, joten kooooko aika joku on sun niskassa kiinni ”lahe safarille, osta sita, kato tata”. Ja sita oli tosi vaikee valilla pysya ystavallisena, ko jotkut kaverit on aika sitkeita. Mulle on ihan ookoo, etta tuijotetaan ja huudellaan Mzungua, mutta se, etta tullaan ihan iholle jatkuvasti, alkaa vahvempaaki ahdistaa. Ja ku fakta on se, ettei taalla pysty olee nakymaton. Ainoo paikka missa sai olla rauhassa, oli semmonen ”valkosten ostoskeskus”. Vasten periaatteita mentiin sinne loppuenlopuks karkuun :) Mutta sen huomaa heti ku tulee vahan pienenpaan kylaan, etta siella ollaan aidosti ystavallisia ja kiinnostuneita, kun taas siela Arushassa sulta koko aika halutaan jotain.. 

No joka tapauksessa, tavotteena oli loytaa lisaa ihmisia, mutta alettiin jo luopua koko ajatuksesta, ko oltiin suhteellisen myohassa jarjestamassa sita safaria (seuraavalle paivalle luonnollisesti:)). Sovittiin jo Abbasin kanssa, etta lahetaan sitte kaksin ja maksetaan vaan enemman. Tiistai aamuna kuitenki meille kavi pulla. Hostellin aamupalapoydassa sattu istumaan saksalainen nuori pariskunta, joka oli vailla safaria. No mehan sitte kaupattiin meian suunnitelma niille ja ne oli messissa! Paatettiin siis menna Lake Manyaralle, Nogorongoro kraaterille ja Tarangireen. Serengeti ois ollu kans jees, mutta ois tuplannu hinnan..Jani ja Fabian lahti sitte nostamaan rahaa ja maksamaan Abbasille. Ihmelteltiin vahan Janin kanssa, etta kumman helposti ne luotti tuntemattomiin ihmisiin ja sysas aimo summan rahaa suoraan syliin. Taa Fabian oli sitte heranny keskella yota panikoimaan, ettei naa meita eika rahojaan enaa ikina. Olis kylla hyva bisnes! Tehtas Abbaksen kanssa yhteistyota ja vietais tyhmilta turisteilta rahat:). Paastas seuraavaan Lonely Planettiin varottavana esimerkkina. ”Alkaa koskaan luottako suomalaisiin safarikauppaajiin” haha.

Safarilla oli kylla mahtavaa! Mun lenppareita oli norsut! Ja kirahvit! Ja jellonat tieteskiii! Ah, ja pumbat! Ja virtahepot totta kai! Seeproja ei saa unohtaa! Puhveleita ja gnuuita oli myos siela taala! En oo koskaan ollu lintuihminen, mutta taalla vaistamati rupee vahan hurahtaa lintuihin, ku ne on niiiin mageita! Valitettavasti ei kuitenkaan nyt nahty niita kuuluisia mustia sarvikuonoja :(. Jälkeenpain oon vahan hammentyny, miten se nyt oikeesti menee, mutta olin ymmartany, etta niita voi naha vaan ja ainoostaan Ngorongorossa. Ja riippuen lahteesta niita on olemassa enaa vaan 4-23. Mutta nyt en enaa tiia mika on totuus. Mutta ainaki valkosia sarvikuonoja on siella taalla, ni meilla on viela mahollisuus naha niita! Niilla ei siis varillisesti oo omitaan eroa, toinen vaan saa ravintonsa puista, toinen maasta. Eika nahty myoskaan leopardeja tai gepardeja bärkkele! Kaks siis viela uupuu Big Fivesta, mutta viela on aikaa! Mutta voin sanoa, etta kylla se on vahan kuumottavaa ko safariauton kokonen norsu seisoo tiella auton edessa ja tuijottaa sua silmiin. Ku lahet peruuttaa, se tulee perassa. Ja oli niiden leijonienki kanssa vahan jannat paikat ku ne kaveli auton ohi. Siela Ngorongorossa (missa niita leijonia enimmakseen oli) oli hyvinkin paljon muita autoja. Tai oli muuallaki, mutta siela sen naki kunnolla ku siela ei mitaan puita kasva tiella. Tuli vahan paha mieli niiden elainten puolesta, ko kai ne nyt stressaantuu, ko vahintaan yks auto seuraa koko aika. Varsinki niita leijonia. Eihan ne saa koskaan saalistettua mitaan, ku kymmenen autoa korottaa perassa pelottamassa kaikki muut elaimet aka ruoan pois.. Mutta ens vuonna ne aikoo ilmeisesti tuplata hintoja, ettei siela pyoris niin paljoa jengia. Mika on hyva.

Lake Manyara taas oli silkkaa metsaa. Siela oli muutenki kaikista jannitavinta, koska se oli eka puisto mihin mentiin ja se kasvillisuus oli niin tiheeta, ettei koskaan tienny mita seuraavan puun takaata loytyy. Oli sielaki toki muitaki autoja, mutta niita ei niin paljoa nahny. Tarangiressa taas tuntu, etta oltiin koko puistossa ainoot ihmiset. Se oli viimenen missa käytiin ja siela oli vahiten elaimia. Mutta se oli ihan taynna elepantteja! Niiden touhua ois voinu seurata paivakaupalla. Oli kaiken kaikkiaan tosi onnistunu reissu! (vaikka pari elainta nyt jaiki viela uupumaan) ja se saksalainen pariskunta oli tosi mukava! Vietettiin niiden kanssa viela muutama paiva ennenku oli pakko palata toihin. Ei sitte palattu enaa Arushaan, ko oltiin kaikki mielestamme se nahty, ni mentiin suoraan Moshiin. Moshi oli vahan rauhallisempi, mutta turistipaikka seki. Siella yritettiin kaupata Kilimanjarolle kiipeemista, mika oli alun perin suunnitelmissa teha jossain vaiheessa, mutta se on vahan turhan tyyrista touhua. Yritin kehottaa montaa tyrkyttajaa vaihtamaan taktiikkaa ja lahestymaan vahan eri tavalla, koska oon melko varma ettei KUKAAN ota yhtaan mitaan reissua niilta kadunmiehilta…Moshi oli siis ihan mukava ja halvempi ku Arusha ja taynna kaikkea kivaa ostettavaa! Sinne se safarista saastetty 30 % sitte meniki… :) Se on myos vahan hankalaa, ku joitain ihmisia rupee kaymaan saaliks ja sitte ostaa jotain taysin turhaa ihan vaan, etta ne sais jotain myytya…Niinku Janille kavi semmosten kasikorujen kanssa. Silkasta saalista se niita osteli :) Ja siela oli myos vahan vaikeeta valilla saada oikeeta rehellista tietoa esimerkiks miten paasta paikasta toiseen, ko kaikilla on joko oma firma joka jarjestaa tai jollain veljen vaimolla on. Joten kukaan ei kerro mika bussi menee sinne ja tanne, vaan tarjoaa pakettia.

Vikana yona Moshissa herasin karmeeseen itkuun. Joku nainen huutaa raaky kadulla. En tietenkaan voinu ruveta vaan nukkumaan, ko rupes jannittaa mita siela tapahtuu. Nousin ylos ja menin sen hostellin yleiselle parvekkeelle, jossa oli joku mies. Kysyin silta mita siela tapahtuu ja se sano etta ”Bali, you know Bali right? He was beating his wife and now doesnt let her in.” Ilmeisesti taa Bali oli joku tunnetumpiki hahmo siela. Rupes pelottaa ihan hulluna, ko en tienny mita sille naiselle oli kayny. Vartija paasti sen sisaan rappuun ja se jatko siela raakymista. Taa parveke-mies kavi kattomassa sita ja tuli sanomaan, etta se nainen on ihan veressa. Pelotti viela enemman enka uskaltanu menna kattomaan. Jani oli niin unessa, ettei tajunnu mitaan ku yritin sita herattaa. Sitte taa Bali tuli kanssa sinne rappuun ja kuulen ku taa parveke-mies sanoo sille ”Please Bali please”. Sillon luulin, etta sita naista vietiin..  Bali kaveli kuitenki eukkonsa ohi ylos nukkumaan ja jatti sen itkemaan. Sitte oli pakko menna kattomaan ja siela se nainen istu rappusella polvessaan haava. Aika pahan nakonen, muttei siis mitaan muuta. Helpotus. Ja kannissahan se oli tieteskiii. Otin sen sinne hostelliin sisaan ja puhdistin sen haavan ja varmistin, etta silla on joku paikka minne menna. Ilmeisesti se hostellin omistaja paasti sen yhteen huoneeseensa. Siela se itku sitte jatku, mutta tungin tulpat syvalle korviin, koska nyt tiesin, ettei silla oo oikeesti mitaan hataa. 

Kolmen tunnin younien jalkeen otettiin aamulla bussi kohti Daria. Kaheksan tuntia. Kaikkien tiedossahan on, etta naa on hulluja naa kuskit taala, mutta ne on ihan oikeesti hulluja! Ohituksiahan ei tehda kirkkaalla saalla keskella paivaa sillon kun vastaan ei tule ketaan. Ainoastaan sillon kun varmasti  onnettomuuden riski on suuri. Mutta onneks joka bussissa lukee ”In God we trust” ja ostaessa bussilippua pitaa kirjottaa koko nimi selkeesti sen varalta, etta jotain sattuu. Eli ei hataa. Bussista on kylla mielenkiintosta seurata paikallisten elamaa. Kateltiin kuinka lapset pelas koulun pihalla jalkapalloa tyhjalla pullolla ja kuinka ihmiset soi pahvia bussipysakilla. Jos Suomessa sanotaan, etta kanoja kohdellaan huonosti, ni tervetuloa tanne. Taalla niita pakataan niin pieniin hakkeihin, etta ne nokkii toisensa elavalta. Kuljetusmuoto on niinki elainystavallinen ku noin seitteman kanan rypas sidottuna narulla jaloista kiinni, mika heitetaan bussin katolle, sidotaan sinne kiinni ja katotaan ku hoyhenet pollyaa. Toisaalta sitte ku ne on loytany kotinsa, ne saa vapaasti juoksennella pitkin kylaa. Ne palaa illalla aina kotiin niinku koirat. Eika oo pelkoa, etta joku niita varastais. Taalla jos varastat toisen kanan, saat 25 vuotta linnaa. Varastaminen taalla katotaan nimittain pahemmaks teoks ku tappaminen. Kaikista julminta nääs mita voi tehda, on varastaa koyhalta, jolla ei muutenkaan oo mitaan.

Darissa oltiin vaan yks yo ja aamulla jatkettiin matkaa kohti kotia. Oli tarkotus ottaa taas Tazara-juna mutta koko juna oli taynna. Haluttiin kuitenki palata jo kotiin ni yritettiin ottaa bussi. Suoraa bussia ei kuitenkaan enaa siihen aikaan ollu, ni otettiin bussi Mikumiin toivoen, etta sielta saa viela jatkobussin Mangulaan. Kuskin mukaan matka oli nelja tuntia mutta sen on jo oppinu, etta siihen pitaa aina lisata vahintaan kaks-kolme tuntia lisaa. Jani jattilaiselle noi bussimatkat on vahan epamukavia ko sen jalat ei mahu mihinkaan suuntaan. Mulla se ongelma ei oo pituussuunnassa… ;) Mikumissa ku hypattiin bussista, ”bussin sisaanheittaja” tuli heti kauppaamaan jatkobussia. Paastiin siis perille asti samana paivana. Mietittiin siina lippuja ostaessa, etta mista se mies ees tietaa onko siela tilaa. Eipa muistettu sita, etta taalla busseissa on aina tilaa. Bussi ei koskaan ajais ohi, vaikka se olis kuinka taynna. Kanat syliin ja menoks. Siispa paastiin kokeilemaan tasapainotaitojamme ja seisomaan kaksi tuntia tapotaydessa bussissa hyvin toyssyisella tiella. Loppumatkasta mun kassi oli jonku naisen sylissa, Janin reppu yhen miehen sylissa ja mina viela sen samaisen miehen sylissa :) Kaikki oli kylla ihanan ystavallisia ja auttavaisia. Niinku aina.

Ah, olipa ihanaa palata kotiin ja naha kaikki jo tosi tarkeiksi tulleet ystavat. Ton matkan aikana vaan ruvettiin miettimaan, etta saadaanko vietya lapi sita mita ollaan tultu tanne tekemaan. Henkilokunnan tyooloista puhuttaessa. Ne painaa kaikki 15 tunnin tyopaivia ilman yhtakaan vapaapaivaa viikossa. Se on tosi rankkaa kattoa vieresta, kun ne on niin vasyneita. Palkka on sama tyotunneista riippumatta. Meian tyotehtavanahan on puuttua siihen sosiaaliseen puoleen, muttei olla ollenkaan varmoja tuleeko mikaan muuttumaan...Se saa tosi surulliseks… Varsinki siks, koska naa tyontekijat on tosi lampimia ihmisia ja hyvia ystavia. Taa on aika uus lodge eika rahaa mukamas oo, niin niilla ei oo mukamas varaa palkata lisaa tyovoimaakaan… Mutta talla menolla nykyset tyontekijat palaa loppuun. Ja me ollaan taalla enaa vahan paalle kuukaus, minka jalkeen ei voida vaikuttaa enaa mihinkaan eika voida olla varmoja onko lupaukset tayttyny… Se mita ollaan tahan mennessa voitu teha, on kannustaa noita vaihtamaan tyopaikkaa haha :) Woodyahan ei siis edelleenkaan kiinnosta toiset ihmiset himpun vertaa, niin sille on ihan turha edes puhua. Hannah-vaimo sen sijaan välittaa, niin sille avaudutaan ja se on samaa mielta, mutta haluttais jonkunnakosta nayttoa siita, etta asiat oikeesti muuttuu.. Muuten ei nimittain haluta auttaa niita saamaan sita sertifikaattia, koska eettinen puoli tulee pitkalti vastaan..

Noi on ihania noi tyontekijat, ko ne pitaa meista "huolta", tai ne vuorostaan kattoo, etta meilla on kaikki mukavasti :) Ensimmaisen kuukaudenhan ajan syotiin samaa ruokaa ku turistit. Elika pippuripihvia krokettiperunoilla sun muuta herkkua. Suostuttiin myos siihen, etta maksetaan siita, koska liha on taalla tosi kallista. Ruoka on superhyvaa ja ollaan syoty ku porsaat. Sitte paatettiin, etta syodaan kaks vikaa kuukautta henksuruokaa (eli ugalia = maissijauhoista tehtya puuroa/riisia ja vihanneksia). Se on vaan osottautunu aika hankalaks, ko Paul, meian kokki, ei suostu antaa meille sita henksuruokaa. Aina se sujauttaa jotain herkkua sinne sekaan :) ”Noooo ku tosta jai tota pihvia yli, niin aattelin, etta te voitte syoda sen tai se menee hukkaan…” Se tekee aina tahalleen liikaa, etta meian on muka pakko syoda. Ja ei kai siina voi kieltaytya, ko se on niin hyvvaaaa! 

Jutellaan tosi paljon ton henksun kanssa ja kaydaan hyvin mielenkiintosia juttuja lapi. Meista on tullu myos vahan terapeuttisia hahmoja noille, ko nyt luottaa meihin ja avautuu kaikesta, se on hauskaa! Ainaki jotain hyotya meista on niille haha. Yks hammentava keskustelu kaytiin ton meian supermiehen, Iman, kanssa. Se on sanojensa mukaan 28v ja vaimo 22v. Kysyttiin, minka ikasia ne oli kun ne meni naimisiin ja vastaus oli ”vaimo 13v ja Ima 14v.” Hammennys. Yritin sanoa, etta se ei oo ihan mahollista. Se piti mua ihan holmona ja kirjotti paperille numerot 28 & 22 (nykyset iat) ja 16 & 13 (naimisiinmeno iat). Siltiki kolme vuotta oli kadonnu jonneki :) Yritin hienovarasesti ehdottaa, etta ehka se oliki 19v. Pitkan yhteisen laskelmoinnin jalkeen se myonty siihen, etta ehka oliki 19v. Luulen, ettei se vielakaan ollu samaa mielta, mutta alko vaan nolostua. Sitte kysyin kauanko ne on ollu naimisissa ja vastaus oli 4 vuotta. Uus hammennys. Ku kysyin oliko ne naimisissa ennenku niiden esikoinen synty (joka on nyt 7v) vastaus oli joo. Erittain hammentava keskusteluu kaiken kaikkiaan :) Mutta taalla aikakasitys on vahan erilainen ku meilla muutenskiiii.

Kaikkea en saanu tahan nyt mahtumaan, mutta seuraavan kerran kun on aikaa ja netti toimii, kirjotan lisaa! Tanaan grillaillaan Janin synttareiden kunniaks!