The end

Tassa on pari kuukautta vierahtany blogia paivittamatta…Ja monta asiaa kerenny tapahtua, mutta yritan olla jotenki looginen. 

Viimenen paiva heinakuuta oli liikkumisen aika. Tuntu todella haikeelta lahtea Hondo Hondosta, mutta samalla tuntu sopivalta ajalta jatkaa matkaa. Johtajilta saatiin jopa kiitosta meian tekemasta tyosta. Illalla pojat heitti meiat juna-asemalle, jonne juna saapui hyvin positiivisesti yllattaen vaan puolisen tuntia myohassa.  Oltiin siis kakkosluokassa ja koko hytti oli varattu meille. Matkaa oli edessa noin 40 tuntia. Oli jo myoha ja kaytiin suht koville pedeille nukkumaan. Ensimmainen tunti meni mukavasti junan tuudittaessa unten maille. Sitten alkoki perinteinen paikallinen ralli. Juna pysahty tunnin valein asemille, joilta tuli vakea sisaan huutaen ja raakyen. Kun juna taas lahti liikkeelle, matkustajien älämölö suunnilleen peittyi junan pitamaan omaan älämölöön. Heraamiselta ei voinu myoskaan valttya joka asemalla jo senkin takia, etta pysahtyessaan juna nytkahty rajusti, mika tarkoitti melkein sangysta lattialle pyorahtamista. Oltiin myos siina uskossa, etta hytin ovi oli visusti lukossa siihen asti, kunnes se aukes ensimmaisen kerran. Sitahan ei siis saanukaan lukkoon ollenkaan, ja monen monta kertaa yon aikana sita kaytiin availemassa. Kukaan ei kuitenkaan tullut sisaan saakka, ku naki (hieman ehka vihaisia :)) valkosia nukkumassa. Ensimmaisen erittain epamukavan yon jalkeen koitti mukava paiva. Hytin ikkunasta seurailtiin kauniita maisemia ja paikallisten menoa. Aina asemalla lapset juoksi junan vierella pyytaen matkustajilta tyhjia muovipulloja. Katevaa sinansa, koska kaikilla niita kuitenkin oli ja lapset sai niista muutaman sentin. Jotkut kiinalaiset matkustajat myos heitti lapsille kunnioittavasti leivanpalasia, niinku elaintarhan elaimille…

Vessa oli kaytavalla perinteinen reika-lattiassa tyyppinen ratkasu. Haaste sinansa, silla junan liikkuessa oli mahdotonta pysya pystyssa kaytavillakaan. Ruoka oli hyvaa ja suhteellisen halpaa. Tosin tuli todettua, etta hirvean monta paivaa putkeen ei pysty kolme kertaa paivassa riisia ja kanaa syomaan. Baarista sai lamminta limua ja olutta. Siella oli myos mukavat sohvat ja aina joku action-pätkä pyorimassa TV:ssa.Viisumin saaminen oli katevaa ja nopeaa. Herra viisuminantaja kavi jokasen hytin lapi leimaamassa passeja. Ite ei tarvinnu minnekaan liikkua. Rahanvaihto oli yhta helppoa ja vaivatonta rahanvaihtajien pyoriessa hyteissa. Turhaan jannitettiin sita, ettei kereta ulos maasta ennenku viisumi menee vanhaks. Jai melkeen kokonainen paiva pelivaraa.

Seuraava yo oli melkein yhta epamukava kuin ensimmainenkin. Talla kertaa kanssamatkustajat paatti jarjestaa serenaadin junan kaytavilla, mita oli sitten ilo kuunnella yon pikkutunneille asti. Sina yona tosin oven availeminen vaheni, silla McKuismin operoi vyollaan oven ”lukkoon”. Seuraavana paivana neljan aikaan saavuttiin Sambian paan paatepysakille Kapiri Mposhiin. Kaikki junassa olleet kaheksan turistia yllattaen loys toisensa asemalla. Yhessa otettiin minibussi suoraan paakaupunkiin Lusakaan. Sambiassa poliisit oli tarkempia bussin matkustajamaaran kanssa ja matkan varrella oli monta pysaytysta. Sambialaiset oli kuitenkin ovelia ja poliiseista huolimatta bussit pakattiin tayteen, mutta poliisitarkastuksen ohi ajettaessa ylimaaraset ihmiset meni piiloon penkkien alle. Sambiassa on menty liikennemerkeissa myos askeleen edelle. Enaa ei ollu nopeusrajotuksia, vaan olettaen, etta kaikki kuitenkin ajaa liian lujaa, merkeissa luki ”slow down”. 

Sambia ja varsinkin Lusaka oli pala sivistysta pitkasta aikaa. Erityisesti se tuntu niin modernilta Mangulan kylassa vietettyjen kuukauksien jalkeen. Siella oli ehjia taloja, tiet kunnossa, oli supermarketteja, isoja kauppakeskuksia, naisilla modernit vaatteet ja meikatut naamat. Kommunikointi paikallisten kanssa oli myos helpompaa, koska kaikki osas puhua englantia. Mika kuitenkin oli suurin ero Tansaniaan, oli ettei kukaan tuijottanu! Ei huudeltu mzungua, ei juostu perassa, kukaan ei oikeastaan kiinnittany meihin mitaan huomiota. Tuntu vapauttavalta mutta samalla oudolta... Sambia oli myos aika kallis ja vaikka kuinka yritti skipata lounaita tai illallisia, silti mentiin yli budjetin joka paiva.

Lusakassa oli mukava pyoria kaduilla ja ikkunashoppailla ostoskeskuksissa. Muuten siella ei paljoa tekemista ollu. Meidan junaporukkaan kuulu siis kaksi hollantilaista tyttoa, yks englantilainen poika, yks skotti, yks saksalainen poika ja yks eestilainen poika. Niiden kanssa vietettiin lahinna kaikki aika. Matkustamisen yks parhaista puolista onki, etta tutustuu niin erilaisiin ja mahtaviin ihmisiin! Kaikkia ei toki aina ymmarra, mutta aina ei voi voittaa. 

Lusakassa tietenki totta kai sain ihan kunnon ruokamyrkytyksen… Oltiin jo ostettu liput seuraavalle aamulle kohti Victorian putouksia, mika olis tarkottanu seitteman tuntia bussissa istumista. Se oli taas yks epamukavimmista oista.. Dormit oli tytoille ja pojille erikseen, mutta halusin olla Janin vierella, koska oli niin paha olla. Huoneen pojat anto luvan, etta saan olla siela. Silmaystakaan nukkumatta neljan viiden aikaan yolla paatin menna takasin omaan sankyyn. Joku tyttojen huoneesta tuli avaamaan ja koska oli ihan pilkkopimeeta jouduin arpomaan, minne astuin. Menin sangylle ja tunnustellessa huomasin, etta joku nukku siina. Kavin kaikki sangyt lapi (nelja kerrossankya) ja JOKASESSA nukku joku. Huomasin lattialla olevan patjan ja kavin siihen ”nukkumaan”. Ei lakanoita, tyynya tai peittoa.. Voitte uskoa, etta aamulla sai respan tati kyytia! Se, etta olin kipee, ei toki ollu sen vika mutta se etta se paastaa kavereitaan baari-illan jalkeen MUN maksamaan sankyyn nukkumaan, oli tavallaan sen vika! Olin niin vihanen sille eukolle ”joka ei voinu asialle mitaan” eika voinu soittaa esimiehelleen, koska totta kai olis saanu huutia silta miks oli paastany maksamattomia vieraita sisaan. Niita olis siis kaks tyttoa per sanky! Loppuenlopuks joku mies, joka seuras show’ta vieresta, sano maksavansa mulle huoneen hinnan takasin. En tieda kuka se oli mutta vannotin sita, ettei maksa omistaan vaan saa hotellin omistajalta takasi ja se lupas. Joten otin rahat ja menin oksentamaan. 

En tietenkaan myoskaan voinu lahtea bussilla mihinkaan matkustamaan, mutta onneks ne hollantialaiset tytot ei ollu viela ostanu lippuja, ni myytiin ne niille. Se myrkytys oli onneks kahessa paivassa ohi, joten seuraavana paivana paastiin jatkamaan matkaa meian seurueen perassa Livingstoneen. Oli ihanaa, kun oli vastaanottokomitea odottamassa aina niin ahdistavalla bussiasemalla. Bussiasemilla nimittain kun tuut bussista ulos, saman tien hyokkaa kymmenen hyeenaa sun kimppuun vetaen sua ja laukkua eri suuntiin. Siina hotakassa nopeesti napattiin vaan laukut ja lahettiin meian uusien ystavien kanssa hotellille. Vasta seuraavana paivana huomattiin, etta teltta ei ollu enaa matkassa. Se oli ollu Janin rinkan lapan alla tiukassa, joten se ei oo vaan voinu vahingossa siita pudota. Kaytiin bussifirmalta muutamaan otteeseen kyselemassa joskos se nyt kuitenkin olis jostain loytyny. Ne oli ihan varmoja, etta se loytyy ja soitteli joka paikkaan, mutta turhaa se oli. Poliisiasemalle siis raporttia vakuutusta varten hommaamaan. Typerasti luultiin, etta se olis vaan nopee keikka, jonka jalkeen paastais aamupalalle. Poliisinainen kyseli tarkkaan mita tapahtu ja millon ja kasin kirjotti koko tarinan niiden vihkoseen. Sen jalkeen se kirjotti saman tarinan uudestaan kasin paperille, joka luultiin saavamme. Noup. Allekirjotin, etta kaikki se mita se kirjotti, oli totta, jonka jalkeen se vei meiat ylakertaan toiselle naiselle. Taa uus nainen kysy taas kerran mita tapahtu. Sitte se kirjotti kirjeen, joka oli suunnattu sen bussifirman johtajalle. Se anto sen kirjeen meille ja pyys meita toimittamaan sen bussifirmalle. Perus. Lahettiin sitte bussiasemaa kohti. Kirjeessa oli kutsu poliisiasemalle. No johtajahan ei yllattaen ollu paikalla vaan oli kotona ”kipeena”. Me ei siis ymmarretty mita siita johtajasta olis ollu hyotya, kun se ei kerta ollu paikalla ollu eika se olis sita meille korvannukaan. Takasin poliisiasemalle ja seuraavalle ihmiselle kertomaan tarina. Siina sitte jo vahan turhautuneina sanottiin, etta haluttais se poliisiraportti eika mitaan keskustelurinkia bussifirman johtajan kanssa. Sitten ne oli ”aaaaa raportti!”. Jep. Seuraavalle naiselle kertomaan tarina. Se kirjotti ties monennen kerran kasin saman tarinan. Sitten se anto sen viereiselle naiselle, joka kirjotti sen koneella puhtaaks. Siina oli noin sata virhetta, mutta ei enaa jaksettu odottaa seuraavaa rumbaa, joten hyvaksyttiin se ja poistuttiin ”aamupalalle”.

Victoria putoukset oli mahtavat totta kai! Ei sita voi sanoin kuvailla, se taytyy ite kayda kurkkaamassa. Mulle on vaan vanhemmiten ilmeisesti kehittyny korkeenpaikankammo. Sielta sillalta voi hypata benjihyppya ja teha swingia sunmuuta. Mahan en siis uskaltanu menna ees sen sillan reunalle kaiteelle... Mutta ma oon benjini aikoinaan hypanny, se riittaa mulle. Halusin kuitenki jotain teha ja sen toisen hollantilaisen tyton kanssa paatettiin teha semmoi tandem-gliding. Meille valjaat paalle, valjaat kiinni naruun, vauhtia ja rotkon yli. 110 metrin pudotus. Narun toinen paa Zimbabwen puolella. Oli ihan huisia! Pikku kammi meinas kayda siina ku liu’uttiin toiselle puolelle. Kukaan ei ollu sanonu, etta pitaa avata jalat, jotta se vastaanottajamies saa meiat kiinni, joten tormattiin aika rajusti siihen eika se meinannu saada meista kiinni. Se ite selkeesti saikahti, ku alko toistelemaan, etta ”kaikki on hyvin, kaikki on hyvin”, jollon ma rupesin luulee, ettei kaikki ookaan hyvin. :) Siina vaiheessa vahan jannitti. Mutta paastiin kuitenki maan kamaralle ja irti valjaista. Sitte ei tuntunukaan enaa niin korkeelta ja uskalsin jo heilua kiinni kaiteessa! :)

Livingstone oli tosi kiva pikku kaupunki. Siellaki sai olla aika rauhassa, mita nyt bussiasemaa kannatti valtella. Paatettiin kuitenki jatkaa matkaa pian Malawille taloudellisen tilanteen takia. Niiden hollantilaisten tyttojen ja englantilaisen kundin kanssa oli sama paamaara, joten yhdessa jatkui reissu. Livingstonesta paatettiin ottaa yobussi takasi paakaupunkiin Lusakaan ja sielta heti ensimmainen bussi viidelta aamulla Chitimbaan, joka on Sambian ja Malawin rajalla. Tama ratkasu siis siksi, etta saastettais yhen yon hotellimaksussa. Mutta joku ei selkeesti halunnu meian ikina paasevan Lusakaan… Bussi oli ensimmainen laatuaan, jossa mahtu jalat ja takapuoli omaan tilaansa. Kaikki siita yllattyneina oli ilosia yobussi-ratkasusta. Juurikin ennen kun oli tarkotus lahtea, kuski huomasi, etta takarengas on puhjennu. Onneks ennen matkan alkua, mietittiin. Rengas vaihdettiin ja paastiin matkaan. Noin 10 minuutin paasta kuulu pamaus ja rengas puhkes uudemman kerran. Siella sitten tien varressa odoteltiin aikamme mekaanikkoa, joka toi uuden renkaan ja vaihto sen. Nyt oltiin jo aikataulusta jonkun verran myohassa.  Mita kovempaa bussi meni, sita enemman se tarisi. Kaikki bussissa alko huutamaan kuskille, etta sen pitaa pysahtya ja ihmiset oli aidosti huolissaan henkensa puolesta. Jotkut oli varmoja, etta kuollaan. Totta puhuakseni niin olin minakin. Se johtu lahinna siita, etta Jani oli niin huolissaan. Jani joka on yleensa se, joka rauhottelee mua, jos jotain tapahtuu ja sanoo mulle, etta kaikki on hyvin. Nyt se ihminen, johon aina luotan ja joka saa mut rauhottumaan oli ite hyvin epavarma siita, miten matka tulee paattymaan. Sillon myos toivoin tosissani uskovani ylakertaan, silla kaikki muut tuntu rukoilevan.  Vaihtoehtona oli joko jatkaa matkaa ja luultavasti joutua onnettomuuteen tai jaada pois bussista keskella yota keskella ei mitaan. Jatkettiin. Muutaman tunnin paasta pysahdyttiin taas. Joku oli soittanu poliisille ja sanonu, etta taman kyseisen bussin ei tulisi jatkaa matkaansa. Poliisit soitti bussifirmalle ja kaski niiden pysaytyttaa bussinsa. Siela oltiin viela enemman keskella ei mitaan ilman lupaa jatkaa matkaa. Odotettiin siis, etta meille lahetettaisiin uus bussi, mita ei ollu edes olemassa... Naiset bussissa alko olee tosi karttysia. Niiden mielesta ratkasu tilanteeseen oli syyllisen loytaminen. Kuka oli kehdannu ilmoittaa pelkaavan joutuvansa onnettomuuteen! Kukaan ei tunnustanu. En olis minakaan, oli ne sen verran paallekayvia ja pelottavia mammoja. Jonkun ajan paasta poliisi tuli paikalle. Tutkittuaan renkaat, tuli se sisaan kysymaan matkustajilta onko bussissa joku ongelma. Kaikki kirkkain silmin vaitti, ettei mitaan ongelmaa ole, kaikki on hyvin. Poliisi kysy tiukasti monelta henkilokohtasesti ja kaikki sano samaa. Ei onneks kaantyny meian puoleen. En nimittain tienny olisko ollu parempi myontaa, etta bussi ei oo kunnossa ja saada matamien vihat niskaan, vai vaan jatkaa matkaa. Siina hetken arvottuaan poliisi antoi luvan jatkaa, mutta vaan jos mentaisiin hissukseen. Afrikassa ”hissukseen”-kasitys on toki erilainen kun Suomessa. Nooooh, matka jatku taas muutaman tunnin ja aurinko alko nousemaan. Bussin oli tarkotus olla perilla kolmelta aamulla, mutta tassa vaiheessa kello laheni jo seittemaa, jollon tulikin seuraava pysahdys. Edessa oli kayny onnettomuus ja kaks rekkaa oli poikittain tiella. Perinteiseen afrikkalaiseen tapaansa ihmiset hermostuksissaan rupes tekemaan omia ratkasuja ja tukkimaan viela enemman liikennetta. Siina oltiin aikamme jumissa. Loppuenlopuks paastiin kiertamaan puskien kautta rekat. Seuraava pysahdys oli bussin vaihtoa varten, mika sinansa siina vaiheessa oli melko typeraa, kun kerta oltiin tultu jo niin pitkalle vaarallisella ajoneuvolla. Viimenen tunti taidettiin liikkua kertaakaan pysahtymatta. Yheksan jalkeen aamulla oltiin vihdoin perilla ja hypattiin saman tien seuraavaan bussiin, missa istuttiin seuraavat yheksan tuntia. Plus tietenki ne kaks tuntia ennenku se liikku mihinkaan, vaikka meille perinteisesti sanottiin, etta lahetaan nailla nappaimilla. Illalla myohaan oltiin perilla Chitimbassa ja seuraavana paivana jatkettiin heti Malawin puolelle. 

Monta asiaa taalla on oppinu, mutta karsivalliseks ei kylla millaan… Vaikka kuinka yrittaa selvita niista turhauttavista odottamisista nauramisella, jossain valissa se menee yli ymmarryksen. Mikaan bussihan ei siis liiku ennenku se on taynna, matkan aikana pysahdytaan ainakin kuus kertaa ei minkaan takia, aikatauluja ei oo olemassakaan eika turvallisuudella oo mitaan merkitysta, kunhan rahaa tulee! Kuskit nimittain saa provikkaa jokasesta matkustajasta, ni totta kai ne pakataan vaarallisen tayteen. Ihan niinku veneetki, mika on viela vaarallisempaa.

Malawi on kaiken kaikkiaan upee maa! Maisemat on huikeita, ihmiset ystavallisia, aurinkoa loputtomiin ja budjettiin sopivat hinnat. Suurin osa ihmisista osas myos englantia, joten niiden kanssa oli mukava hopotella. Pari ekaa paivaa oltiin Lilongwessa. Siella ei taas ollu mitaan sen kummempaa, niinku ei paakaupungeissa yleensakaan. Sen toisen hollantilaisen tyton sisko asuu Malawilla, Rumphissa, mika on pohjoispuolella maata. Ne oli matkalla siskoa moikkaamaan ja paatettiin liittya seuraan. Theo, joka oli se englantilainen 40 vuotias ”poika”, tuli myos. Sielta Rumphista tehaan ”safareja” Nyika-luonnonpuistoon ja se houkutteli kauniiden maisemiensa vuoksi. Perinteiseks safarikshan sita ei voi sanoa, kun siella ei oikein mitaan elaimia oo. Enemman se on se luonto itessaan mita sinne mennaan ihmettelemaan. Pitkan harkinnan jalkeen paatettiin lahtea sille ylihinnotellulle ”safarille”. Siita reissusta tuli taysfiasko. Kaikki vaan yksinkertasesti meni pieleen. Kaikessa lyhykaisyydessaan: matkan vasta alkaessa renkaasta irtos joku pala ja sitten odoteltiin tuntikausia, etta mekaanikko tulis korjaamaan sen, kun oltiin taas kerran keskella ei mitaan. Aikataulusta jaamisen takia kaikki piti tehda nopeesti ja hatikoiden.. Meille luvattu ”rankahko” haikki oliki pikku kavely autotieta pitkin. Elaimia ei nakyny, koska niita EI OLE, vaikka kuinka niin yritettiin vaittaa. Ruokaa ei olis voinu ruoaks kutsua ja sita oli liian vahan. Takastullessa pojat paas myos tyontamaan autoa, kun se jai ylamakeen jumiin. Opas oli huono ja ammattitaidoton. Pieni ote oppaan ammattimaisuudesta ”Ah, oon niin onnellinen, etta paastiin tanne asti. Pelkasin koko matkan, etta meille kay jotain. Onneks ollaan taalla ehjin nahoin eika mitaan pahaa sattunu”. Tama siis, kun pysahdyttiin lounaalle ja puolet matkasta oli viela ajamatta…Kaiken sen hasellyksen olis voinu kattoa sormien lapi, JOS hinta olis ollu edes jossain maarin kohtuullinen. Mutta koska se ei todellakaan ollu, rupes reissun edetessa pikkuhiljaa ketuttamaan. Kaytiin keskustelu tan firman johtajan kanssa ja saatiin pitkan jankkaamisen jalkeen hintaa aika reippaasti alas.. Mutta vaikka kaikki olis mennyki hyvin, se ”alennettu” hinta ei silti olis ollu sen reissun arvonen.

Noh, onneks Lake Malawilla unohtu kaikki huolet! Sita tulee vaan yltiopaisen onnelliseks kun paasee veden aareen auringon alle. Vahan venahti oleskelu Nkhata Bayssa, ku loydettiin paratiisi. Ja myos ehka ainoo valkosten omistama hotelli, missa omistajat oli oikeesti mukavia. Pitkaan meilla oli suunnitteilla pistaa oma lodge jonneki pystyyn. Yhdisteltiin jo paljon eri ideoita. Pikkuhiljaa se ajatus on kuitenki hiipunu, koska hyvin harva taalla asuva valkonen vaikuttaa onnelliselta. Ne on asunu vuosikausia taalla pyorittaen lodgeaan ja on vaan kyynisia ja kylmia rahanahneita ihmisia. Ne myos luulee tekevansa niiiin paljon paljon hyvaa palkatessaan paikallisia hotelliinsa toihin. Aluks ne kaikki varmasti on ajatellu tekevansa hyvaa ja pelastavansa maailman, mutta raha sokasee ihmisen ku ihmisen. Loppuenlopuks it’s all about money eika niilla tyontekijoilla tai kylayheteisolle luvatulla avulla ookaan enaa niin valia.  En halua muuttua sellaseks, joten voi menna ideat uusiks.

Malawissa ei ollu mitaan muuta vikaan, kun se, ettei siella ollu oikeen mitaan ruokaa. Joka paiva vedin riisia ja papuja. Ei ollu hedelmia eika vihanneksia. Jonku ajan paasta se vitamiinittomuus alko jo tuntumaan voimattomuutena ja vasymyksena. Ei ollu edes mehua, jolla ois voinu vahan asiaa korjata. Joka paiva haaveilin ruisleivasta ja makaroonilaatikosta. Monta kuukautta meni ennenku alko turtumaan naihin ruokailutottumuksiin ja nyt vasta alkaa unohtaa, milta mikaki Suomessa maistuu ja alkaa hyvaksymaan, ettei sita ruokaa vaan yksinkertasesti saa, vaikka kuinka toivoo. Joten oon lakannu taysin haikailemasta :).  Malawilla on myos tosi koyhaa, mika nakyy joka paikassa kerjaamisena. Tai ei siellakaan mitenkaan hirvean paljoa kerjata, mutta enemman ku Sambiassa ja Tansaniassa. Valilla oli tosi raskasta, ku oli koko ajan joku myymassa sita ja tata tai muuten vaan pyytamassa rahaa tai olettamassa, etta maksetaan  kaikki koska ollaan valkosia. Tuntu, etta bussissaki, ku ihmiset naki, etta on valkosia kyydissa, ne alko esittaa, ettei niilla oo rahaa. Malawilla kaikki miehet oli myos aamusta iltaan aivan tuhannen tuiterissa. Tai sitte ne poltteli hopoheinaa, jompikumpi. Harvemmin niita kuitenkaan naki tyonteossa, noin yleistaen. Toisin ku naiset, jotka paiski toita niska limassa, niinku joka paikassa taalla…

Lake Malawilla kulkee semmonen iso laiva yleensa, mutta just sillon ku oltiin siela, se oli korjattavana. Sita korvas muutama paikallinen pikkupurkki. Haluttiin menna Likoma-saarelle, joten oli otettava sellanen lauttapahanen. Voin sanoa, etta silla matkalla olin aivan sataprosenttisen varma, etta kuolen. Lauttahan pakattiin hyvin paikalliseen tapaan ylitayteen ihmisia ja tavaraa. Aallot oli isommat mita oon koskaan nahny ja se on sentaan jarvi! Lautta naytti, kuulosti ja tuntu silta, etta se uppoaa mina hetkena hyvansa. Matka kesti kuus tuntia eika joka-suuntaan-keinuminen loppunu hetkekskaan. Siella keskella jarvea ruvettiin miettimaan, ettei KUKAAN edes tieda missa ollaan.. Mitaan tietoja ei lauttaan hypatessa kyselty, ei edes nimea. Meian vieressa istunu herrasmies ilmeisesti huomasi pienen jannittyneisyyden, otti laukustaan pullon ginia ja avokatisesti jako sen meidan kanssa. Helpotti hetkessa! 

Saari itessaan oli tosi sopo, mita nyt hullut koirat juoksenteli aggressiivisina perassa. Ne ei ilmeisesti vaan tykkaan valkosista. Siella tutustuttiin Pilariin (50- vuotias hyyyyvin tyypillinen epsanjalainen mamutski, ihan huippu kylla) ja kiinalaiseen ja japanilaiseen pariskuntaan. Ne paivat vietettiin vaan hopotellen ja kulttuureja vertaillen, mika oli tosi mielenkiintosta. Pilarin kanssa oltiin yks paiva rantaravintolassa syomassa, kun yhtakkia rantaan tuli vene missa oli kaks ruumista. Kuultiin, etta pari paivaa aikasemmin nainen ja kaks miesta oli lahteny Mosambikista pikkuveneella Likoma-saarelle (joka maantieteellisesti on Mosambikin puolella, mutta kuuluu Malawille) ostamaan kalaa. Vene oli matkalla uponnu ja ne miehet oli hukkunu. Se nainen oli selvinny, koska silla oli jonkunnakonen puupala, mista se oli pitany kiinni. Surullista on se, etta tota tapahtuu tosi usein, kun ne seilaa uimataidottomina niilla pikkupurkeilla isoissa aalloissa. Jarkyttavaa oli myos se, etta ku saarelaiset kuuli, mita oli tapahtunu, ne keraanty rannalle odottamaan ruumiiden saapumista tuntematta uhreja. Tai se nyt on vissiin normaalia, etta sellaset asiat kiinnostaa, mutta ne toi myos lapsensa mukaan saamaan traumoja… Loppuenlopuks niita ei kuitenkaan nostettu veneesta ulos, koska yleisoa oli liikaa, ja ne olis pitany kantaa lapi kaikkien ihmisten. Hyva niin, koska vaikka kuinka ei haluis kattoa, kattois kuitenki… 

Ku oltiin aikamme jarvella pyoritty jatkettiin kohti pohjosta. Jossain valissa oli tarkotus menna Mosambikiin ja sielta takasi Tansaniaan, mutta se ajatus loppuenlopuks hylattiin aikataulun ja budjetin takia (Mosambikki ilmeisesti suht kallis maa). Kaytiin Chitimbassa ja sielta haikattiin 20 kilometria ylamakea Livingstoniaan. Sinne kun ei mee oikeen julkisia kulkuneuvoja ja haluttiin siela kuitenki kayda. Tosi sulonen pieni kyla vuorilla vahan erillaan muusta Malawista. Ihmettelin Janille aaneen, miten kukaan ei oo kannissa, ku sitte jalkeen pain selvis, etta siella on alkoholin kaytto kokonaan kielletty. Mun vitamiinittomalle kropalle se haikki tuntu olevan kuitenki liikaa ja tuntu, etta tulin kipeeks taas kerran sen jalkeen. Kuitenki se luultavasti oli vaan auringonpistos tai jotain muuta yhta normaalia ja olin seuraavana paivana ihan kunnossa. Kavelyn aikana mulla alko myos imusolmukkeet kaulassa turpoomaan koko pituudeltaan enka pystyny enaa kaantaa paata, ko sattu niin paljon. Siina oli taas yks hammentava kipuilu, mita ei oo aikasemmin ollu. Oli jopa ihan oikeesti menossa kaymaan laakarilla sen takia, koska olin varma, etta se oli jotain vakavaa :). Kynnys laakarille menosta on taalla kuitenki aika korkee, koska ihmisilla on kuitenki oikeitaki vaivoja. En sitte menny, vaikka olin jo ovella. Se kesti noin viis paivaa ja meni sitte ohi, mikalie. Kerran kavin Tansaniassa laakarilla sen nairobi flyn ”piston” takia ennenku tiesin mika se oli. Muthan siis otettiin laakarin vastaanotolle sisaan jonon ohi kaikkien muiden potilaiden nenan edesta. Sisalla huoneessaki oli joku, mutta sen huolet unohdettiin, ku ma astuin ovesta! Sillon olin niin hammentyny, etten ymmartany mitaan mita se laakari sano. Tuntu tosi pahalle…Varsinki ku mun ongelma oli hyvin hyvin pieni…

Chitimbasta Tansanian rajalle ja siita eteenpain Mbeyaan piti ottaa monta kulkuvalinetta. Malawilla bussit oli viela kamalampia, ku Sambiassa tai Tansaniassa! Siina ei oo ees mitaan jarkea, miten huonossa kunnossa ne bussit on… Ihan yhta kovaa ja huolimattomasti niilla myos ajetaan, kun muuallakin. Ja viela enemman luotetaan jumalaan kun omiin ajotaitoihin. Mun ehdoton lemppari oli ”Relax! God is in control.”-tarra bussin ikkunassa. Rekkojen kyydissa tuntuu yleisesti paljon turvallisemmalta, vaikka ne ajaa viela kovempaa. Niissa on myos enemman tilaa eika tarvii pitaa yhtaan kanaa sylissa. Malawilla ei liikennesaantojakaan toki noudateta. Ei voinu ku nauraa, ku oltiin matkalla rajalle kimppakyyti taxissa. Matkan varrella oli nelja poliisipysaytysta, missa ne tsekkaa, ettei oo liikaa ihmisia kyydissa ja etta ajoneuvot on ajettavassa kunnossa. Joka kerta 10 metria ennen pysaytysta taxista hyppas pari ylimaarasta matkustajaa ulos, kaveli poliisien ohi ja 10 metria poliisien jalkeen hyppas takas kyytiin. Myos turvatyot meni samaan tahtiin kiinni ja auki. Tavallaan unohtuu vahan se pointti miks niita pysaytyksia on…

Tansaniaan oli ihana palata! Oli ihana osata puhua paikallista kielta ja ymmartaa mita huudeltiin. Sambiassa oli mahdotonta opetella ”paikallista” kielta, kun niita on noin 200 eika millonkaan voi tietaa, kuka puhuu mitakin niista. Toki englanti on niiden virallinen kieli, mita ne puhuu keskenaanki. Malawilla kielitaito jai tervehtimiseen ja kiittamiseen. Swahililla taas parjaa jo mennen tullen! Tuntuu paljon paremmalta, ku ei oo tays-tyhma-turisti, vaan pystyy heittaa lapat. Ruokaaki sai taas, ni ei oo tarvinnu loppumatkaa enaa naantya!

Mbeyassa kaytiin taas haikkaamassa semmosen Peter-nimisen oppaan kanssa, joka oli pilvessa koko ajan. Ihan huikee tyyppi, mutta taysin sekasin ja vahan pihalla tasta maailmasta. Se oli kuitenki mukava ja sen loputtomia tarinoita, siita miten sangyt ja seinat puhuu sille, oli ihan hauska kuunnella. Sen ensimmaisen tunnin, jonka jalkeen havahduin, etten oo aikoihin enaa kuunnellu sen puheita, kun ne lahti aina ihan toisiin sfääreihin. Se vei meiat kraaterijarvelle, joka oli tosi kaunis. Alas veden aareelle vei tosi jyrkka ja vaarallinen kivinen tie. Siina, ku pohdittiin lahetaanko alas vai ei, siihen tuli toinen opas turisteineen. Taa toinen opas sano asiakkailleen, etta ”tonne alas ei voi menna kun se on ihan liian vaarallista”. Hetken paasta me oltiin jo menossa! Se oli oikeesti aika vaarallista ja rankkaa, ku piti roikkua puiden juurissa, kun jalat ei yltany seuraavalle kivelle. Mutta se oli by far paras haikki mita ollaan taalla tehty! Joutu laittaa koko kropan toihin eika pieni jannitys oo koskaan pahitteeks ;)

Seuraavaks mentiin Iringaan pirteloiden perassa. Siella loydettiin semmonen tosi hyva kahvila, missa kaikki tyontekijat oli kuuroja. Se oli ehka tuotteiltaan ja palvelultaan paras paikka, missa ollaan kayty koko reissun aikana! Sen on siis perustanu yhdistys, joka tukee ihmisia, joilla on jonkunnakonen poikkeavuus. Kaikki myytavat tavarat oli tehny disabled people. Siella oli mahollisuus tutustua niiden elamantarinoihin, ja sillon se iski. Tays murtuminen. Nelja ja puol kuukautta onnistuin pitamaan kylmaa muuria kasassa. Se oli oikeestaan pakko, etta pysy jarjissaan. Sillon se kuitenki hajos ja itkin kaks paivaa putkeen kaikkien naiden ihmisten takia. Tuntu niiiin pahalle, ja tuntuu edelleen joka paiva, kun joutuu tata koyhyytta kohtaamaan. Ihmisilla ei vaan yksinkertasesti oo yhtaan mitaan. Taalla nakee mita ihan oikeesti tarkottaa ”kadesta suuhun”. Valtio ei auta vaan lahinna vie ja estaa… Omatunto soimaa myos, vaikkei sita voi valita minne on syntyny, mutta se on vaan niiiin vaarin miten toisilla on kaikkea, toisilla ei mitaan.. Surullista on myos se, etta ne joilla on, ei tajuu eika arvosta sita. Kaikkien pitas pipahtaa taalla kattomassa tata meininkia... Tekis mieli sanoa, etta taalla ollaan jotenki onnellisempia, kun esim. meilla, mutta ei sekaan pida ihan paikkaansa. Se on vaikee olla taysin onnellinen, jossei oo varaa ruokkia perhettaan.. Ruoan kuuluis kuitenki olla semmonen perustarve, mita kaikilla olis mahollisuus saada joka ikinen paiva… 

Kaiken sen pahan olon keskella mentiin kaymaan Hondo Hondossa, missa tuli hetkellisesti vahan parempi mieli. Siella saatiin hyvinkin liikuttavan lammin vastaanotto. Kaikki oli aidosti suunnattoman ilosia meiat nahdessaan, niinkun meki oltiin totta kai! Oli myos mukava huomata, etta jotain meian ehdottamia muutoksia oli oikeesti tapahtunu. Kaikki ei vielakaan kuitenkaan saanu vapaapaiviaan, mutta uutta henkilokuntaa oli palkattu. Siela pyorittiin hetki ja hengattiin poikien kanssa, mika oli ihanaa eika olis millaan tahtonu jatkaa matkaa. Kakkos hyvastit on myos huomattavasti vaikeemmat jattaa ku ensimmaiset… Varsinki ku niihin ei oikeen pysty pitaa mitaan yhteytta, kun taalla toi teknologia ei oo oikein viela lyony lapi. Boni on niista kaikista ainoo, joka tietaa mika on facebook ja ainoo, jolla on ees mahollisuus sillon tallon kayttaa nettia. Kirjeita on turha yrittaa lahettaa, kun siella  kylassa ei mitaan osotteita ees oo olemassa. Harmi. Mutta oon taydesta sydamestani onnellinen, etta oon saanu mahollisuuden tutustua niihin ihmisiin!

Hondo Hondosta lahettiin Dariin Markku Markkulaista vastaan. Markkua oltiinki jo odoteltu ku kuuta nousevaa, ei toi Jani muutamaan viikkoon enaa muusta puhunukaan :). Napattiin se lentokentalta ja mentiin suoraan Sansibarille, entisajan orjakaupan mekkaan. Sansibar on kaunis saari, jossa valtaosa on muslimeja. Se on taynna historiaa ja kulttuurillisesti eri kastia muun Tansanian kanssa. Isoja hotelleja ja ravintoloita. Taynna turisteja arvatenkin, mika oli kylla todella arsyttavaa. Yhella rannalla pysty nakemaan enemman valkosia, ku koko viiden kuukauden aikana yhteensa! Ranta toki oli ku paratiisi, niin en yhtaan ihmettele. Hiekka oli hienointa ja valkosinta, mita oon koskaan nahny, vesi oli ihan kristallinkirkasta ja lamminta. Aurinko porotti paahtavasti. Veneretkella (erittain turisti-sellasella) nahtiin valaita ja delffiineja! Siella makoiltiin melkeen viikko tekematta yhtaan mitaan, jonka jalkeen Markkua ei enaa paikallisista erottanu. Vaikka tykkasin Sansibarista, viikko oli kuitenki oikeestaan tarpeeks. Varsinkaan Stone Town ei oo silla tavalla ”aitoa” Afrikkaa ja kaikki turisteille suunnatut ”Jambo”-huutelut teki siita viela feikimpaa. 

Sansibarilta piti aluks lahtea suoraan Pemba-saarelle. Se on Sansibarista vuorisempi ja turistittomampi versio. Sielta oltais sitte otettu paikallinen pikkupurjevene takasi mantereelle. Se vahan jannitti sen Malawin lautan jalkeen, mutta Markku vanha seilori oli tosi innoissaan. Markun tulon jalkeen kaikki on menny jotenki liianki sulavasti, joten luultavasti mitaan haaveria ei olis ees kayny. Loppuenlopuks jouduttiin kuitenki unohtaa koko Pemba, ku alkaa loppua aika kesken. Mutta Markku on tosiaan toiminu meilla onnettarena. Bussit lahtee aina just ku hypataan sisaan, tilaa on eika niissa oo ainakaan tahan mennessa ollu mitaan vikaa. Ennen sen tuloa nimittain valehtelematta joka kerta bussissa oli tyhja rengas, siita loppu bensa tai muuten vaan odoteltiin jossain, ettei vaan oltais ajoissa missaan. Asioita, joista joka kerta onnistuu arsyyntymaan, mutta joita luultavasti omalla tavallaan tulee kaipaamaan liiankin jarjestelmallisessa Suomessa.

Nyt on matkaa jaljella enaa alle kolme viikkoa. Ollaan Lushotossa ja huomenna jatketaan kohti pohjosta. Markun kunniaks pitas pipahtaa viela safarilla bongaamassa sarvikuonot ja leopardit, mitka on viela nakematta. Sen jalkeen mennaan Keniaan Villea moikkaamaan ja sielta lennetaan lopulta Nairobista 19.10. kotia. Paljon on kerinny sattua ja tapahtua. Valilla on ollu turhautunu, valilla surullinen, valilla vihanen, mutta enimmakseen vaan todella onnellinen. Naa kuus kuukautta on opettanu enemman, ku mikaan aikasemmin, enka paivaakaan vaihtais pois. Oon tosi kiitollinen, etta  saatiin mahollisuus kokea kaikki se mita ollaan koettu. Kaiken tan jalkeen voi olla vaikeeta sopeutua taas elamaan Suomessa, mutta on kuitenki ihana palata kotiin ja nahda kaikki rakkaat! <3

Loppumetrit Hondo Hondossa

Noniin..Kuukaus on taas vierahtany ja paljon on kerenny tapahtua. Sillon kuukaus sitte paatettiin lahtea haikkaamaan tonne Udzungwa Vuorille ja olla siela yota. Normaalisti ku menee pitkille vaelluksille, taytyy ottaa mukaan opas ja ranger kummatki. Noh Tanapalla (Tanzanian nationalpark authorities) ei ollu antaa ku ranger, mika sopi meille mainiosti, ko paastiin halvemmalla. Haikkauksen alettua tajuttiin, etta se opas olis ollu sittenki suht tarpeellinen, nimittain taa ranger juosta viipotti piiiiitkalla edella jattaen meiat sinne villielainten armoille. Jannitystahan se vaan lisas. Hieman. Perilla noin kaheksan kilsan jalkeen laitettiin leiri pystyyn. Se oli kylla mageeta ko se oli aivan taysin keskella metsaa, siella missa kaikki elaimetki asuu. Illalla mentiin siihen viereiselle koskelle siemailemaan hieman viinia. Pilkkopimeetahan siella oli siis tietty. Siina vaiheessa alko vahan jannittaa ku apinat alko IHAN lahella pitaa samaa metelia mita ne pitaa sillon kun ne yrittaa pelottaa leopardeja pois. Alettiin pikkuhiljaa keraamaan kimpsuja teltan suojaan:) Se yo meni helposti epamukavuudessa top kolmoseen. Meillahan ei siis ole minkaannakosia makuualustoja mukana. Pystytettiin myos fiksuina se teltta hienoiseen makeen eli liu’uttiin koko aika alaspain. Sopivastihan tietysti totta kai alko ihan karmee rankkasade. Meteli siita myos oli karmee. Ja koska oltiin maessa eika oltu laitettu sadesuojaa tarpeeks tiukalle, vetta tuli myos snadisti sisaan. Mutta muuten oli ihan mukavaa :)

Sillon kuukaus sitten koin epamukavan kohtaamisen Nairobi Flyn kanssa. Tai siis en koskaan kohdannu sita enka tuntenu mitaan kipua, mutta huomasin vaan jaljen. Nairobi flyhan ei siis pista tai pure, mutta kun se joutuu puristuksiin, se erittaa happoa, joka taas aiheuttaa rakkuloita. Se oli jaany mun kyynartaipeen valiin, joten kummallekin puolelle kyynartaivetta ilmesty punaset jaljet. Se on erittain tarttuvaa lajia. Minahan en sita tienny ja menin ympari campia nayttamassa kaikille tyontekijoille ”Kokeile, kokeile se on ihan kuuma”. Se tosissaan oli kuuma eika siina viela nakyny mitaan rakkuloita. Myohemmin selvis, etta se leviaa ihan pienestaki kosketuksesta…Hups.. :) Onnistuin sitte suojaamaan sen sukalla niin, ettei se levinny minnekaan. Paitsi Janin synttareiden kunniaks tartutin sen sille. Mutta ihan pienen pienia rakkuloita selassa, ei pahempaa. Nyt, kuukauden jalkeen, sen jaljet on vihdoin jotenkuten haviamassa. Arvethan siita ilmeisesti jaa, mutta muistoja ne vain on! 

 

Ettei kavis tylsaks, ni koko aika on joku vaiva kylla tassa maassa :) Muutama paiva sitte kaytiin kylilla pyorailemassa, mika on tavallaan jannittavaa ko naa tiet on mita on ja on paljon muita pyorailijoita ja moottoripyorailijoita, jotka ei eteensa kato. Hyvin yllattaen kaaduin sitte matkalla kotio. Ei mun mielesta tullu ku ihan perus ruhjeet saareen, mutta jotain kummallista siina on, koska se on pirun kipee. Nilkasta alaspain myos turpoaa aina illanpaatteeks kauniisti :) Mutta siis aiti ja muut huolestujat, ei mitaan hataa, ohimenevaa. Salee ;) Janilla taas on joku ihme allergia paalla. Aina valilla silla on naama tukossa ja valilla on ihan ookoo. Ei olla keksitty mista se johtuu vaikka kovat tutkinnat on ollu paalla.

Sitten olikin Janin synttarit. Kokkipojat toi sille yllatyskakun aamupalaks, mika oli sopoa. Pyorittiin kylilla paiva ja illalla grillailtiin. Jani osti kanan, minka pojat sitte nylki ja myos soi. Minen siihen koskenu, ko ei maistunu sen nylkemisepisodin jalkeen… Oli tosi mukavaa ja poikien kiittamiset oli liikuttavia. Myohemmin mentiin viela kattoo futismatsi kylille. Se oli ensimmainen matsi kaikista Eurocupin matseista, missa pysyin hereilla. Kaytiin siis kattoo kaikki matsit ja noin 13 minuutin kohalla nukahin joka kerta :) Mutta Janin synttaripaiva oli oikke mukava paiva!

Samalla viikolla Swege, yks meian kokeista, kutsu meiat kotiinsa syomaan. Swegen kanssa on valilla vahan kielimuuri, ko se ei puhu ihan hirveen hyvaa enkkua, ni tulee tuon tuostaki hauskoja vaarinkasityksia, joita yritan aina hyvalla swahilillani selvitella :) Swegen talon pihalla istu kolme naista kokkailemassa vauvat sylissa. Swege vei meiat sisaan pieneen huoneeseen, missa oli sohva ja jopa telkkari. Mina heti molayttamaan, että ”missa muut huoneet on”. Ku Jani kattoo mua pahasti olettaen, ettei muita huoneita valttamatta ole. Oli niilla kuitenki toinenki pieni huone. Siela oli yks sanky, jossa nukkuu Swege, sen vaimo ja niiden kaks lasta (Hussein 3v. ja Essayah 0,5 v). Sulonen perhe ja varsinki suloset lapset. Samassa talossa (eli meian nakokulmasta, kodissa) asuu kaks muutaki perhetta. Vaimojen siella kokkailessa toivoin hyvin hartaasti, ettei tarjolla olis Pilauta (sita samaa juhlaruokaa, jota oli tarjolla mun synttareilla. Sillonhan olin siis tosi kipee ja siita ”herkku”ruoasta jai ihan kauheet traumat.) *Tättädää* Pilautahan se oli. Ja sita on ilmeisesti aina erittain paljon. Yritin parhaani mukaan suoriutua tehtavasta. Sitte Swege laitto DVD:n pauhaamaan. Se oli yllattaen ihan perus raiskinta-tappo-action-pätkä. Kolme vuotias Hussein katto leffaa hymyillen vieressa ja isa kehu kuinka ”poika tykkaa tasta”. Aivan perys :) Muutaman paivan paasta mentiin uudestaan ja maailman sulosin Hussein juoksi noin 100 metrin paasta silmat kirkkaina halaamaan. Perassa juoksi myos viis muuta mukulaa jalkoihin kiinni :). Eilen kaytiin taas moikkaamassa niita. Otettiin Suomesta mukaan semmoset ikivanhat variliidut (joilla ma oon ite piirrelly joskus nappulana. Miks mulla oli ne viela, sita tieda en…:)). Annettiin ne Husseinille ja taas kerran liikutus sai vallan, kun naki miten onnellinen se oli niista! Niista siis hadin tuskin lahtee enaa varia eika silla oo mitaan mihin piirtaa. Taas kerran tormattiin asiaan, mita pitaa itsestaan selvyytena, nimittain paperia. Ilosena se niita esitteli naapurin mukuloille.  Kaikista sulosinta oli, ku oltiin lahossa, se ojens niita takasin, ko luuli, etta annettiin ne vaan lainaan. Kuka 3-vuotias lapsi antaa takasin jotain, mista on niin innoissaan? <3

Yks paiva tassa pomo pyys luokseen illalla viinille. Mentiin mukanamme muutama herkku-brandy-pussi ;) Siina ihan rauhassa istuttiin kunnes Derek paatti, etta tarttis lisaa brandya. Sehan soitti sitte herra kioskinpitajalle, etta tois. Herra kioskinpitaja oli nukkumassa, mutta lahti polkemaan pyorallaan kohti Derekin kotia. Hauskin juttu siina oli se, etta herra kioskinpitaja jai meian kanssa ottamaan muutaman brandy-pussillisen :) Derekin paikallinen vaimo, joka ei koskaan juo, vetas viinipullon ykkosella ja naky oli sen veronen :) Raukka oli ekaa kertaa kannissa ja sai kokea seuraavana paivana ensimmaisen krapulansa. Hauska ilta.

Seuraava aamu oli meillaki vahan hidas, mika loppuenlopuks koituki ”onnenkantamoiseksi”. Nimittain aamupalan jalkeen ku mentiin kaymaan teltassa, Jani halus muutaman minuutin ottaa lepia. Sen muutaman minuutin aikana toimistoon oli luikerellu karmeen iso kaarme! Siela oli Zoe (yks omistajista) pienine lapsineen sisalla. Me tultiin paikalle (kiitos Janin lepaamisen) just kun Katanda oli kerenny nirhata sen. Se oli siis tappavan myrkyllinen 1,5 metrinen Puff Adder. Etta semmosta. Skorpioonejaki on nyt pyoriny siella taalla. Yks paiva kaivoin jotain repusta toimistossa (Ollaan oltu ulkoruokinnassa aka teltassa tassa jonku aikaa, ko koko lodge on ihan taynna. Sailytetaan siis rinkkoja toimistossa sen takia ja toimisto on taynna jos minkamoisia hottiaisia) ja noin kahen millin paassa mun kadesta oli skorpiooni. Saikahin ja huusin Janille ”torakka torakka!” ja Jani ihmetteli mita ma nyt jokapaivasista torakoista kiljun. Tunnetustihan en tieda oikeita sanoja oikeella hetkella. Mutta nou hata, skorpioonit ei kuuleman mukaan oo taalla kuolettavia. Ja pieniaki ne on. 

 

Naahan jarjestaa taalla kaikenmoisia aktiviteetteja turisteille. Uutena ideana niilla on vieda jengia Msolwa riverille kajakoimaan. Tama kyseinen joki sijaitsee ihan Selous-luonnonpuiston rajalla. Joka tarkoittaapi mahdollisia kohtaamisia elainten kanssa. Ajettiin loppumatka aivan pusikossa, mika tarkottaa, ettei siela muut ihmiset kay. Joka toki lisaa mahdollisuutta kohdata elaimia. Kun saavuttiin perille joelle ja noustiin autosta, Zoen ensimmaiset sanat oli ”Talla hetkella pelkaisin erittain paljon leijonia, leopardeja, krokotiileja ja virtahepoja.” Suoraan sanottuna ”vahan” jannitti. Kajakkeina toimi ilmalla taytettavat kolmen ihmisen istuttavat veneet. Every now and then naky virtahepojen jalkia, kun ne on noussu rannalle. Ne suloset ”pikku” hipothan ei oo mitaan kaikista vaarattomimpia kavereita… Itse kajakointi oli ihan mahtavaa! Valilla piti kantaa koko vene yli kaatuneiden puiden ja valilla menna taysin matalaks ja yrittaa mahtua ali. Vierailevia tahtia veneessa oli hamahakit. Ja niita oli paljon! Friikkaaminen oli ihan melkeen lahella vanhojen aikojen kunniaks.. Hermot kuitenki pysy kurissa ja neppailin hamiksia uintireissulle tuon tuostakin. Loppuenlopuks ei nahty mitaan hirmupetoja, mutta niiden mahdollinen kohtaaminen, teki reissusta paljon mielenkiintosemman! Taa on siis ihan uus reissu ja oltiin koekaniineja. Rantautumisen jalkeen matka jatku noin 10 minuutin ajan jalan Janin pitusen heinikon seassa autolle. Lipilapeilla tarpominen jannitti erityisesti edellisen paivan kaarme-episodin jalkeen…

Ollaan kayty monia keskusteluja kaikesta tasta henkilokunnan kohtelemisesta sun muusta noiden isojen pomojen kanssa. Valilla on ollu tosi raskasta, ku on tuntunu, ettei mikaan koskaan tuu muuttumaan. Viime kerralla, ko avauduttiin Hannahille, se otti asioita kuuleviin korviinsa ja pienia muutoksia oli jopa nahtavissa. Esimerkiks ne lupas Imalle ison palkankorotuksen sitte ku se osaa kunnolla hommat ravitolabaarissa. Imahan oli siis aikasemmin rakennusmies ja opas, mutta se siirrettiin raflaan, ko haarukkatytosta oli paastava eroon. Ruvettiin sitte opettaa sita ihan alusta alkaen. Siita miten kavellaan ryhdikkaasti ja kuinka sormia ei laiteta nenaan. Ima puhuu siis tosi hyvaa englantia, etta siina puolessa ei oo ongelmaa. Mutta voin sanoa, etta on todella vaikeeta opettaa jotain ihmista hyvaks baarimikoks, joka ei oo esimerkiksi ikina kuullukaan kuohuviinista tai jolla ei oo mitaan hajua minkalaiseen lasiin viini kaadetaan. Mutta onneks se on nopee poika oppimaan ja nyt tietaa jo paljon! Ostettiin sille oppivihko, mihin se on ahkerasti rustannu kaiken uuden tiedon.

Ollaan nyt kirjotettu sita raporttia, mika meian pitaa naille kirjottaa. Saatiin siis viikko sitte vasta tietaa, mita meian pitaa exactly teha. Vaikka tavallaan olis ollu muutama kuukaus aikaa kertoa... Elika se jarjesto, joka sen sertifikaatin mahdollisesti myontaa, on tehny tosi tarkat guidelinet. Me ollaan kayty niita guidelineja lapi ja mietitty, mika nailla on kunnossa ja mika ei. Moni asia on, moni taas ei. Kirjotetaan niille kaikenkattava raportti kaikesta siita, mika on ookoo ja mita pitaa parantaa tai kokonaan muuttaa. Ollaan vaan usein pohdittu, etta miten ihmiset, joita ei oikeesti kiinnosta virheet arvot tai yleisestikaan muu ku raha, voi perustaa eco-lodgen. Sen taytyy olla niille tosi vaikeeta, ko pitaa teha sita ja tata, vaikkei oikeesti vois vahempaa kiinnostaa ja on kallistaki ja plaa… 

 

Neljan paivan paasta koittais lahto. Meian viisumit menee vanhaks 2.8., joten paatettiin kokeilla onneamme ja ottaa TAZARA-juna 31.7 Sambiaan. Hauska juttu on siina, etta Sambian rajalle on noin vuorokaus matkaa ja se juna on yleensa noin vuorokauden myohassa. Eli jos kay saka, ni ollaanki jopa ulkona maasta ennen ku ollaan laittomasti taalla. Meian sakalla kay just painvastoin, mutta se jaa nahtavaks. Toivoa myos sopii, etta Sambian viisumin saa sielta junasta, koska meilla ei oo mitaan muuta vaihtoehtoa saada sita! Elamme jannittavia hetkia ;) Ykkosluokan liput oli loppu, joten oli pakko ottaa kakkosluokan liput. Ei niissa muuta eroa oo, ko kakkosluokassa on kaks sankya enemman. Matka on noin 40-50 tuntia, joten paatettiin ottaa koko hytti itellemme, jotta ei tarvii sitte miettia kamojen sun muiden kanssa. Hinta ei ollu kovin suuri ja musta on mageeta, etta on koko hytti itella! Tytot ja pojat ei muutenkaan saa olla samassa hytissa, jossei osta sita kokonaan. Meilla on siis nyt nelja ylimaarasta lippua Sambiaan, etta matkaan mahtuis! ;) On tosi haikeeta lahtea taalta, mutta samaan aikaan ollaan tosi innoissamme, ko paastaan vihdoin kunnolla reissaamaan! Sambiassa suunnataan Victoria Fallseille ja sitte mennaan minne kohtalo vie. Malawilla olis tarkotus pipahtaa ja tulla sitte takasi Tansaniaan. Jos vaan on aikaa, tullaan tanne Hondo Hondoon moikkaamaan jengia. Syyskuun loppupuolella on oltava takasin Darissa, ko Markku Markkulainen (ja mahdollisesti Wille) lentaa moikkailemaan! Jee! Siita sitte yhes koos pyoritaan Sansipaarit ja muut ja pikkuhiljaa noustaa kohti Keniaa. Kaikki loppuu aikanaan, niinkun tamakin huvi, niin sitte lokakuussa olis vissiin tarkotus palata kotio. Mutta onneks on viela kolmisen kuukautta aikaa nauttia!

En tieda miten paasen kirjottelemaan tata blogia tan Hondo Hondon jalkeen, mutta eikohan jotain mielenkiintosia juttuja paase tapahtumaan, jotka tahdomme kanssanne jakaa ;)

Pohjosen reissua

Noniin nyt ollaan palattu takasi kotio meian pikkureissulta. Eli kolme viikkoo sitte lahettiin Darin kautta Arushaan. Paastiin samalla kyydilla yhtien mimmien kanssa Dariin asti. Eika menny ku kaheksan tuntia. Autohan oli siis brittien diplomaatin auto, joten se ei ees hajonnu eika meita pysaytetty kertaakaan matkalla (yleensa poliisit pysayttaa jonku 10 km valein ja yrittaa saada rahaa millon mistaki syysta). Ajettiin Mikumi-Luonnonpuiston lapi ja nahtiin norsuloita, kiraffeja ja seeproja tienposkessa. Jostain syysta vahan ahisti palata sinne Dariin, mutta ku paastiin sinne tuntu hyvalta, ja kodilta. Mentiin samaan paikalliseen katukeittioon syomaan chipsi mayaita (Hyvin paikallinen ruoka: munakas, jossa on ranskalaisia. Tosi hyvaa!) missa kaytiin ihan ekana paivana ku saavuttiin koko maahan. Ah, tuntu niin hyvalta, ku osas tilata mita halus ja muutenki kommunikoida swahiliks, toisin ku sillon ekalla kerralla ku ei ymmarretty mistaan mitaan.

Seuraavana paivana lahettiin Woodyn ja Selestinin (niiden kuski) kanssa ajamaan kohti Arushaa. Kymmenen tuntia meni siina ajellessa. Siella Arushassa oli siis se Karibu Fair, minne mentiin markkinoimaan Hondo Hondoa. Se oli vahan niinku meian matkamessut muttei sinnepainkaan. Siella oli kylla tosi kiva kierrella muiden standeja ja katella mimmosta missaki on. Ja ilimasta viunaa toki. Yks firma siella oli, joka tekee helikopteri ajeluita turisteille ja toimii myos medihelina. Laitettiin nimet listaan, etta paastais arvonnan paatteeks pikkuajelulle. Hannah pomohan se tietenki paas sinne mun nenan edesta! Kavin sitte vinkumassa siela, etta maki haluun. Helicopter-Michael lupas ottaa mut seuraavana paivana mukaan, ko ei enaa jaksanu kuunnella J Noooh, seuraavana paivana kavin kuikuilemassa, etta missas se Michael on, mutta sita ei nakyny. Loppuenlopuks kysyin sen kollegalta, missa se on ja se vastas, etta se lens yolla takas kotiin, ko sen anoppi oli saanu sairauskohtauksen. Loppu ruikuttamiset siihen sitte…

Paaasiassa siela Karibu Fairilla siis kierreltiin muiden standeilla, kerrottiin, etta on tammonen paikka ku Hondo Hondo, kuunneltiin ja katottiin mita muilla oli tarjottavana ja horpittiin ilimaseks. Meilla oli siis myos oma standi ja valilla jumitettiin siela ja ihmiset tuli kattelemaan minkalainen paikka meilla on. Markkinointia markkinointia. Ja vaikken paassy helikopetri ajelulle, paastiin kuitenki nelipaikkasen monkijan kyytiin ja ma myohemmin viela kakspaikkaseen. Se vahan kompensoi!

Mahan olin tietty kipee, mutta vedin purkillisen buranaa paivassa ni se oli ihan ookoo. J Jani taas oli antibioottikuurilla sen tulehtuneen jalan takia. Luultiin ettei se ikina parane, ko se rasittu aina ku oltiin koko paiva jalkeilla. Kylla se siita meni sitte ko nailla on suht vahvat dropit. Mulla sitte yhtakkia yks aamu ei enaa suu auennu kunnolla. Se oli erittain hammentavaa mutta taallahan tapahtuu jatkuvasti kaikenmoisia hammentavia asioita. Sattu hulluna ku yritin aukasta kunnolla. Ei siina muuten mitaan mutta syomisessa meni ikuisuus ja loppuenlopuks soin aina kylmaa ruokaa ko oli niin hidasta touhua. Seki meni kylla sitte ohi muutamassa paivassa.

Hannah oli siis luvannu meille, etta ku kerta ollaan pohjosessa, ni voidaan jaada viikoks lomalle sinne. Yritettiin sitte kovasti hommata hyvaa diilia, etta paastais himppasen halvemmalla safarille. Woody ja noihan omistaa siis myos safarifirman ja tutustuttiin Abbasiin joka tekee niiden kanssa yhteistyota. Sovittiin sitte Abbasin kaa, ettei se ota sita 30 %n palvelumaksua (vaimikaseoli) meilta niinku yleensa muilta. Ainoo ongelma oli vaan se, etta meian piti loytaa lisaa ihmisia, jotka lahtis meian mukaan jollon koko reissu tulis paljon halvemmaks (ko jaettais kustannuksia). Pyorittiin sitte siela Arushan kaduilla miettien mistas me loydettais lisaa porukkaa. Arusha on kaupunkina erittain kaunis mutta samalla erittain uuvuttava. Se on turistirysa, ko sielta lahtee suurin osa pohjosen safareista, joten kooooko aika joku on sun niskassa kiinni ”lahe safarille, osta sita, kato tata”. Ja sita oli tosi vaikee valilla pysya ystavallisena, ko jotkut kaverit on aika sitkeita. Mulle on ihan ookoo, etta tuijotetaan ja huudellaan Mzungua, mutta se, etta tullaan ihan iholle jatkuvasti, alkaa vahvempaaki ahdistaa. Ja ku fakta on se, ettei taalla pysty olee nakymaton. Ainoo paikka missa sai olla rauhassa, oli semmonen ”valkosten ostoskeskus”. Vasten periaatteita mentiin sinne loppuenlopuks karkuun :) Mutta sen huomaa heti ku tulee vahan pienenpaan kylaan, etta siella ollaan aidosti ystavallisia ja kiinnostuneita, kun taas siela Arushassa sulta koko aika halutaan jotain.. 

No joka tapauksessa, tavotteena oli loytaa lisaa ihmisia, mutta alettiin jo luopua koko ajatuksesta, ko oltiin suhteellisen myohassa jarjestamassa sita safaria (seuraavalle paivalle luonnollisesti:)). Sovittiin jo Abbasin kanssa, etta lahetaan sitte kaksin ja maksetaan vaan enemman. Tiistai aamuna kuitenki meille kavi pulla. Hostellin aamupalapoydassa sattu istumaan saksalainen nuori pariskunta, joka oli vailla safaria. No mehan sitte kaupattiin meian suunnitelma niille ja ne oli messissa! Paatettiin siis menna Lake Manyaralle, Nogorongoro kraaterille ja Tarangireen. Serengeti ois ollu kans jees, mutta ois tuplannu hinnan..Jani ja Fabian lahti sitte nostamaan rahaa ja maksamaan Abbasille. Ihmelteltiin vahan Janin kanssa, etta kumman helposti ne luotti tuntemattomiin ihmisiin ja sysas aimo summan rahaa suoraan syliin. Taa Fabian oli sitte heranny keskella yota panikoimaan, ettei naa meita eika rahojaan enaa ikina. Olis kylla hyva bisnes! Tehtas Abbaksen kanssa yhteistyota ja vietais tyhmilta turisteilta rahat:). Paastas seuraavaan Lonely Planettiin varottavana esimerkkina. ”Alkaa koskaan luottako suomalaisiin safarikauppaajiin” haha.

Safarilla oli kylla mahtavaa! Mun lenppareita oli norsut! Ja kirahvit! Ja jellonat tieteskiii! Ah, ja pumbat! Ja virtahepot totta kai! Seeproja ei saa unohtaa! Puhveleita ja gnuuita oli myos siela taala! En oo koskaan ollu lintuihminen, mutta taalla vaistamati rupee vahan hurahtaa lintuihin, ku ne on niiiin mageita! Valitettavasti ei kuitenkaan nyt nahty niita kuuluisia mustia sarvikuonoja :(. Jälkeenpain oon vahan hammentyny, miten se nyt oikeesti menee, mutta olin ymmartany, etta niita voi naha vaan ja ainoostaan Ngorongorossa. Ja riippuen lahteesta niita on olemassa enaa vaan 4-23. Mutta nyt en enaa tiia mika on totuus. Mutta ainaki valkosia sarvikuonoja on siella taalla, ni meilla on viela mahollisuus naha niita! Niilla ei siis varillisesti oo omitaan eroa, toinen vaan saa ravintonsa puista, toinen maasta. Eika nahty myoskaan leopardeja tai gepardeja bärkkele! Kaks siis viela uupuu Big Fivesta, mutta viela on aikaa! Mutta voin sanoa, etta kylla se on vahan kuumottavaa ko safariauton kokonen norsu seisoo tiella auton edessa ja tuijottaa sua silmiin. Ku lahet peruuttaa, se tulee perassa. Ja oli niiden leijonienki kanssa vahan jannat paikat ku ne kaveli auton ohi. Siela Ngorongorossa (missa niita leijonia enimmakseen oli) oli hyvinkin paljon muita autoja. Tai oli muuallaki, mutta siela sen naki kunnolla ku siela ei mitaan puita kasva tiella. Tuli vahan paha mieli niiden elainten puolesta, ko kai ne nyt stressaantuu, ko vahintaan yks auto seuraa koko aika. Varsinki niita leijonia. Eihan ne saa koskaan saalistettua mitaan, ku kymmenen autoa korottaa perassa pelottamassa kaikki muut elaimet aka ruoan pois.. Mutta ens vuonna ne aikoo ilmeisesti tuplata hintoja, ettei siela pyoris niin paljoa jengia. Mika on hyva.

Lake Manyara taas oli silkkaa metsaa. Siela oli muutenki kaikista jannitavinta, koska se oli eka puisto mihin mentiin ja se kasvillisuus oli niin tiheeta, ettei koskaan tienny mita seuraavan puun takaata loytyy. Oli sielaki toki muitaki autoja, mutta niita ei niin paljoa nahny. Tarangiressa taas tuntu, etta oltiin koko puistossa ainoot ihmiset. Se oli viimenen missa käytiin ja siela oli vahiten elaimia. Mutta se oli ihan taynna elepantteja! Niiden touhua ois voinu seurata paivakaupalla. Oli kaiken kaikkiaan tosi onnistunu reissu! (vaikka pari elainta nyt jaiki viela uupumaan) ja se saksalainen pariskunta oli tosi mukava! Vietettiin niiden kanssa viela muutama paiva ennenku oli pakko palata toihin. Ei sitte palattu enaa Arushaan, ko oltiin kaikki mielestamme se nahty, ni mentiin suoraan Moshiin. Moshi oli vahan rauhallisempi, mutta turistipaikka seki. Siella yritettiin kaupata Kilimanjarolle kiipeemista, mika oli alun perin suunnitelmissa teha jossain vaiheessa, mutta se on vahan turhan tyyrista touhua. Yritin kehottaa montaa tyrkyttajaa vaihtamaan taktiikkaa ja lahestymaan vahan eri tavalla, koska oon melko varma ettei KUKAAN ota yhtaan mitaan reissua niilta kadunmiehilta…Moshi oli siis ihan mukava ja halvempi ku Arusha ja taynna kaikkea kivaa ostettavaa! Sinne se safarista saastetty 30 % sitte meniki… :) Se on myos vahan hankalaa, ku joitain ihmisia rupee kaymaan saaliks ja sitte ostaa jotain taysin turhaa ihan vaan, etta ne sais jotain myytya…Niinku Janille kavi semmosten kasikorujen kanssa. Silkasta saalista se niita osteli :) Ja siela oli myos vahan vaikeeta valilla saada oikeeta rehellista tietoa esimerkiks miten paasta paikasta toiseen, ko kaikilla on joko oma firma joka jarjestaa tai jollain veljen vaimolla on. Joten kukaan ei kerro mika bussi menee sinne ja tanne, vaan tarjoaa pakettia.

Vikana yona Moshissa herasin karmeeseen itkuun. Joku nainen huutaa raaky kadulla. En tietenkaan voinu ruveta vaan nukkumaan, ko rupes jannittaa mita siela tapahtuu. Nousin ylos ja menin sen hostellin yleiselle parvekkeelle, jossa oli joku mies. Kysyin silta mita siela tapahtuu ja se sano etta ”Bali, you know Bali right? He was beating his wife and now doesnt let her in.” Ilmeisesti taa Bali oli joku tunnetumpiki hahmo siela. Rupes pelottaa ihan hulluna, ko en tienny mita sille naiselle oli kayny. Vartija paasti sen sisaan rappuun ja se jatko siela raakymista. Taa parveke-mies kavi kattomassa sita ja tuli sanomaan, etta se nainen on ihan veressa. Pelotti viela enemman enka uskaltanu menna kattomaan. Jani oli niin unessa, ettei tajunnu mitaan ku yritin sita herattaa. Sitte taa Bali tuli kanssa sinne rappuun ja kuulen ku taa parveke-mies sanoo sille ”Please Bali please”. Sillon luulin, etta sita naista vietiin..  Bali kaveli kuitenki eukkonsa ohi ylos nukkumaan ja jatti sen itkemaan. Sitte oli pakko menna kattomaan ja siela se nainen istu rappusella polvessaan haava. Aika pahan nakonen, muttei siis mitaan muuta. Helpotus. Ja kannissahan se oli tieteskiii. Otin sen sinne hostelliin sisaan ja puhdistin sen haavan ja varmistin, etta silla on joku paikka minne menna. Ilmeisesti se hostellin omistaja paasti sen yhteen huoneeseensa. Siela se itku sitte jatku, mutta tungin tulpat syvalle korviin, koska nyt tiesin, ettei silla oo oikeesti mitaan hataa. 

Kolmen tunnin younien jalkeen otettiin aamulla bussi kohti Daria. Kaheksan tuntia. Kaikkien tiedossahan on, etta naa on hulluja naa kuskit taala, mutta ne on ihan oikeesti hulluja! Ohituksiahan ei tehda kirkkaalla saalla keskella paivaa sillon kun vastaan ei tule ketaan. Ainoastaan sillon kun varmasti  onnettomuuden riski on suuri. Mutta onneks joka bussissa lukee ”In God we trust” ja ostaessa bussilippua pitaa kirjottaa koko nimi selkeesti sen varalta, etta jotain sattuu. Eli ei hataa. Bussista on kylla mielenkiintosta seurata paikallisten elamaa. Kateltiin kuinka lapset pelas koulun pihalla jalkapalloa tyhjalla pullolla ja kuinka ihmiset soi pahvia bussipysakilla. Jos Suomessa sanotaan, etta kanoja kohdellaan huonosti, ni tervetuloa tanne. Taalla niita pakataan niin pieniin hakkeihin, etta ne nokkii toisensa elavalta. Kuljetusmuoto on niinki elainystavallinen ku noin seitteman kanan rypas sidottuna narulla jaloista kiinni, mika heitetaan bussin katolle, sidotaan sinne kiinni ja katotaan ku hoyhenet pollyaa. Toisaalta sitte ku ne on loytany kotinsa, ne saa vapaasti juoksennella pitkin kylaa. Ne palaa illalla aina kotiin niinku koirat. Eika oo pelkoa, etta joku niita varastais. Taalla jos varastat toisen kanan, saat 25 vuotta linnaa. Varastaminen taalla katotaan nimittain pahemmaks teoks ku tappaminen. Kaikista julminta nääs mita voi tehda, on varastaa koyhalta, jolla ei muutenkaan oo mitaan.

Darissa oltiin vaan yks yo ja aamulla jatkettiin matkaa kohti kotia. Oli tarkotus ottaa taas Tazara-juna mutta koko juna oli taynna. Haluttiin kuitenki palata jo kotiin ni yritettiin ottaa bussi. Suoraa bussia ei kuitenkaan enaa siihen aikaan ollu, ni otettiin bussi Mikumiin toivoen, etta sielta saa viela jatkobussin Mangulaan. Kuskin mukaan matka oli nelja tuntia mutta sen on jo oppinu, etta siihen pitaa aina lisata vahintaan kaks-kolme tuntia lisaa. Jani jattilaiselle noi bussimatkat on vahan epamukavia ko sen jalat ei mahu mihinkaan suuntaan. Mulla se ongelma ei oo pituussuunnassa… ;) Mikumissa ku hypattiin bussista, ”bussin sisaanheittaja” tuli heti kauppaamaan jatkobussia. Paastiin siis perille asti samana paivana. Mietittiin siina lippuja ostaessa, etta mista se mies ees tietaa onko siela tilaa. Eipa muistettu sita, etta taalla busseissa on aina tilaa. Bussi ei koskaan ajais ohi, vaikka se olis kuinka taynna. Kanat syliin ja menoks. Siispa paastiin kokeilemaan tasapainotaitojamme ja seisomaan kaksi tuntia tapotaydessa bussissa hyvin toyssyisella tiella. Loppumatkasta mun kassi oli jonku naisen sylissa, Janin reppu yhen miehen sylissa ja mina viela sen samaisen miehen sylissa :) Kaikki oli kylla ihanan ystavallisia ja auttavaisia. Niinku aina.

Ah, olipa ihanaa palata kotiin ja naha kaikki jo tosi tarkeiksi tulleet ystavat. Ton matkan aikana vaan ruvettiin miettimaan, etta saadaanko vietya lapi sita mita ollaan tultu tanne tekemaan. Henkilokunnan tyooloista puhuttaessa. Ne painaa kaikki 15 tunnin tyopaivia ilman yhtakaan vapaapaivaa viikossa. Se on tosi rankkaa kattoa vieresta, kun ne on niin vasyneita. Palkka on sama tyotunneista riippumatta. Meian tyotehtavanahan on puuttua siihen sosiaaliseen puoleen, muttei olla ollenkaan varmoja tuleeko mikaan muuttumaan...Se saa tosi surulliseks… Varsinki siks, koska naa tyontekijat on tosi lampimia ihmisia ja hyvia ystavia. Taa on aika uus lodge eika rahaa mukamas oo, niin niilla ei oo mukamas varaa palkata lisaa tyovoimaakaan… Mutta talla menolla nykyset tyontekijat palaa loppuun. Ja me ollaan taalla enaa vahan paalle kuukaus, minka jalkeen ei voida vaikuttaa enaa mihinkaan eika voida olla varmoja onko lupaukset tayttyny… Se mita ollaan tahan mennessa voitu teha, on kannustaa noita vaihtamaan tyopaikkaa haha :) Woodyahan ei siis edelleenkaan kiinnosta toiset ihmiset himpun vertaa, niin sille on ihan turha edes puhua. Hannah-vaimo sen sijaan välittaa, niin sille avaudutaan ja se on samaa mielta, mutta haluttais jonkunnakosta nayttoa siita, etta asiat oikeesti muuttuu.. Muuten ei nimittain haluta auttaa niita saamaan sita sertifikaattia, koska eettinen puoli tulee pitkalti vastaan..

Noi on ihania noi tyontekijat, ko ne pitaa meista "huolta", tai ne vuorostaan kattoo, etta meilla on kaikki mukavasti :) Ensimmaisen kuukaudenhan ajan syotiin samaa ruokaa ku turistit. Elika pippuripihvia krokettiperunoilla sun muuta herkkua. Suostuttiin myos siihen, etta maksetaan siita, koska liha on taalla tosi kallista. Ruoka on superhyvaa ja ollaan syoty ku porsaat. Sitte paatettiin, etta syodaan kaks vikaa kuukautta henksuruokaa (eli ugalia = maissijauhoista tehtya puuroa/riisia ja vihanneksia). Se on vaan osottautunu aika hankalaks, ko Paul, meian kokki, ei suostu antaa meille sita henksuruokaa. Aina se sujauttaa jotain herkkua sinne sekaan :) ”Noooo ku tosta jai tota pihvia yli, niin aattelin, etta te voitte syoda sen tai se menee hukkaan…” Se tekee aina tahalleen liikaa, etta meian on muka pakko syoda. Ja ei kai siina voi kieltaytya, ko se on niin hyvvaaaa! 

Jutellaan tosi paljon ton henksun kanssa ja kaydaan hyvin mielenkiintosia juttuja lapi. Meista on tullu myos vahan terapeuttisia hahmoja noille, ko nyt luottaa meihin ja avautuu kaikesta, se on hauskaa! Ainaki jotain hyotya meista on niille haha. Yks hammentava keskustelu kaytiin ton meian supermiehen, Iman, kanssa. Se on sanojensa mukaan 28v ja vaimo 22v. Kysyttiin, minka ikasia ne oli kun ne meni naimisiin ja vastaus oli ”vaimo 13v ja Ima 14v.” Hammennys. Yritin sanoa, etta se ei oo ihan mahollista. Se piti mua ihan holmona ja kirjotti paperille numerot 28 & 22 (nykyset iat) ja 16 & 13 (naimisiinmeno iat). Siltiki kolme vuotta oli kadonnu jonneki :) Yritin hienovarasesti ehdottaa, etta ehka se oliki 19v. Pitkan yhteisen laskelmoinnin jalkeen se myonty siihen, etta ehka oliki 19v. Luulen, ettei se vielakaan ollu samaa mielta, mutta alko vaan nolostua. Sitte kysyin kauanko ne on ollu naimisissa ja vastaus oli 4 vuotta. Uus hammennys. Ku kysyin oliko ne naimisissa ennenku niiden esikoinen synty (joka on nyt 7v) vastaus oli joo. Erittain hammentava keskusteluu kaiken kaikkiaan :) Mutta taalla aikakasitys on vahan erilainen ku meilla muutenskiiii.

Kaikkea en saanu tahan nyt mahtumaan, mutta seuraavan kerran kun on aikaa ja netti toimii, kirjotan lisaa! Tanaan grillaillaan Janin synttareiden kunniaks!

Löpinää

Markku, taa kone ei anna mun vastata sun kommenttiin ni vastaan tahan. Elikas juu lopetin ne Lariamit henkilökohtasen laakarini kehotuksesta. Ei oo karmesia nakyny muutamaan yohon ja toivonmukaan ne ei palaakaan! Hyij! Syon niita sinisia pillereita sitte vastasuudessa aina ko tuntuu kuumeiselta. Taalla kaikki pillerit on siis hyvin varikkaita. Jani osti tanaan sen tulehtuneeseen haavaan pinkkimustia nappeja :)

Se haarukkatytto sai potkut btw, ko se pisteli haarukoita taskuunsa. Tavallaan se ei ollu mikaan hullun iso menetys, ko naytti vahan toivottomalta se touhu. Supervisioimisen lisaks meian tarkee tyotehtava on auttaa noita saamaan responsible tourism sertifikaatti. Sen kolmesta osuudesta ekonominen ja ekologinen on jotaikuinkin reilassa, mutta meian tehtavana on puuttua siihen sosiaaliseen puoleen. Siis siihen, etta henkilokuntaa kohdellaan hyvin ja etta niilla on lailliset vapaapaivat ym. Siina on kylla vahan tekemista...Kolme naista tyontekijoista tulee ton Mangula-kylan ulkopuolelta (Mutta Tansaniasta silti, ainoostaan johtajat on Briteista), joten niille on jarjestetty asuminen taalla Hondo Hondossa. Tassa on viikon verran satanu öisin aika reippaasti ja selvis, etta Bonnien huoneeseen sataa vetta sisaan. Siela oli myos hometta ja se joutu vetaa antibiootteja, koska voi huonosti. Ku se kerto meille tasta ja kaytiin tsekkaa se luukku, luvattiin samantein etta siihen tulee muutos. Hannah ja Woody (omistajat) tuli juurikin sopivasti kaymaan, niin Hannahille kerrottiin samantien ja monta muutaki faktaa mihin pitaa tulla muutos. Hannah on oikeesti tosi ihana ja aidosti valittaa noista tyontekijoista ja haluaa niiden parasta. Ukkonsa on kylla toista maata... Se on oikeesti aikas aidosti mu**paa... Hyvinkin itsekeskeinen tapaus. Katotaan Janin kaa aina monttu auki sen toimintaa. Hohhoijaa, onneks se on Darissa ja me taalla ni ei tarvii sita hirveen usein katella. Mutta siis Hannah rupes heti hoitaa sita Bonnien kamppa-asiaa. Ja hyvin hyvin syva oli liikutus, ku Bonnie sai kuulla, etta saa ehjan kodin, ja kiitti meita hymyillen valkoset hampaat loistaen "Now Im happy". Oli pakko poistua paikalta, koska en halunnu, etta se nakee mun yliliikuttuneen olotilan :) Se oli onnellinen, kun sai ehjan katon paan paallensa, minka pitais olla jo pelkastaan oletusarvo... Mutta se ei muuta tarvii eika paljoa muutenkaan valita. Muutenki taalla hymy on jotain, mista liikutun joka kerta (eli siis koko aika, koska taalla hymy on herkassa:)). Naiden hymy tulee jotenki niin sydamesta, eika se oo mikaan pikkuhymy vaan taydellinen jenkkihymy sanokaa mun sanoneen! Ja seki, ko hymyilet jolleki ja saat hyvin aidon, suuren ja ilosen hymyn takasin, se on vaan priceless. Ja ehka jopa parasta on se, etta saat niin monta pienta ihmista onnelliseks vaan silla, etta oot olemassa ja ne nakee sut ja paasee huutelemaan. Ne hyppii ja ponppii ja kiljuu ja nauraa! Se saa tuntemaan suurta länpöä ja taas kerran liikuttumaan siita, miten ne ihmiset, joilla ei oo mitaan, osaa arvostaa pienia asioita elamassa ja tulee onnelliseks hyvin hyvin pienista asioista...J

Ja edelleenki huomaa, miten sita pitaa oikeestaan lahinna ihan kaikkea itsestaanselvyytena. Kuten esimerkiks niinkin yksinkertasia asioita kun vessapaperi tai jonkunnakonen tiskatessa toimiva harja/rätti. Ei meinaa loytya niin millaan. Tai JAATOLO, mun henkireika!!:) Onneks viereisesta kylasta saa sentaan! Ei tarvii ajaa ku puoltoista tuntia sita hakemaan, mutta on se sen arvosta! Nojoo, myonnetaan, ettei sinne tulis ehka ihan vaan sen jaatolon takia ajettua..Mutta se on kiva bonari ;)

Matkasuunnitelmiin tuli pieni muutos. Alunperinhan oli tarkotus menna mahdollisesti Ruandaan ja Ugandaan ja sielta Keniaan, mutta nyt houkuttaiski paljon enemman Malawi, Sambia ja Victoria Falls!! Jos loytyis jonkunnakosia halpoja lentoja ni vois lentaa sielta sitte takasi ehkapa Dariin, siita Sansibarille ja pikkuhiljaa kohti Keniaa, josta on lento takasi. Muuutta katotaan ny. Huomena lahetaan Darin kautta Arushaan, missa on Karibu-messut. Mennaan sinne siis promoomaan Hondo Hondoa neljaks paivaks. Siella siis hotels meet touroperators ja myyvat ihteaan vaimitensemeni. Sitte jaadaanki noin viikoks lomailemaan ja "vihdoinki" nakemaan lisaa elaimia!! Aka tuhlaamaan kaikki rahat ylihinnotelluille safareille. Vaikka ei silla, etteiko meian apinat ja norsut olis viihdetta, mutta on se kiva saada vahan uusia tuulia ;) Tasta kaikesta tulikin mieleeni, etta matkaseuraa oltais vailla!! Jani on houkutellu kaverinsa Markun reissaamaan meian kanssa loppua kohden, ni maakiiii tarviin kavelin! Ei silla, etteiko meilla olis kivaa kolmistaan (tai myoskaan kahestaan), mutta lisaseura ei oo koskaan pahitteeks! Pistakaapa korvan taakse! Ja Markku, nyt se on huudettu kaikille, ni et voi enaa peraantya ;)

En tainnukaan kertoa viela, etta viikko sitte kun ne norsut tapansa mukaan vaels tosta pihan poikki tonne kylaan syoden matkalla kaiken, mika eteen sattu, joku ampu yhen niista. Taalla oli siis jonkunnakonen laki, etta jos ne menee ton luonnonsuojelualueen ulkopuolelle, niin viranomaset saa ampua. Se ei kuitenkaan kuollu siihen vaan lahti takas metsaan, josta se sitte loydettiin myohemmin :( Nyt se laki on kumottu eika niita saa enaa tappaa, vaikka ne kuinka sois sun kaiken elannon. Mutta tosin nyt niita ei oo nakyny sen jalkeen, koska ne pelkaa. Ja niita on siis monta eri laumaa, ni ne on ilmeisesti toisilleen infonnu tasta episodista.. Tosi surullista, mutta ne tosiaan syo 300 kiloa paivassa, ja hyvin usein ihmisten farmeilta. Mutta toisaalta ihminen on tullu niiden tielle, norsut oli taalla eka...Hankalia juttuja...

Apinoita tosin on viela ja palajon! Se on kylla vaan loputtoman hauskaa seurata niiden touhuja! Ykski paiva ne hyppeli puusta toiseen yks kerrallaan. Toiset odotti jonossa. Eika ollu mikaan pikkuhyppy. Ja yks vauva-apina pelkas, ni se meni ihan ku ihmisetki: Otti vauhtia, mutta peraanty joka kerta viime hetkella. Hyvin suloista. Niilla nayttaa olevan niin huoleton elama :) Skorppioonin Jani bongas myoski! Ja missas muuallakaan ku tossa polulla baarista toimistoon, eli siis siella missa kavellaan ilman kenkia jatkuvasti. Ma nyt en yllattaen nahny yhtaan mitaan...Tanaan bongailtiin lintuja, se oli hauskaa! Taalla on niiiin mageita lintuja! Aiti, Juuhanille vaan terveisia, etta se olis aika fileissa taalla ;) Ma oon vaan tosi huono kaikkien elaimien spottaamisessa, ko oon vaan yksinkertasesti niin sokee. Meni vaikka kuinka kauan, etta hiffasin norsun, vaikka se oli naaman edessa! Onneks Jani nakee kaiken ja ottaa kuvia, ni maki oon niinkö tavallaan sitte nahny kaiken ;)

Jani lupas kirjottaa tarinoita, ku tullaan parin viikon paasta Arushasta!

Synttarihumua

Perjantaina sain siis yhden vararenkaan vyotarolleni lisaa. Se paiva ei kuitenkaan ihan mennyt suunnitelmien mukaan taman "malarian" astuessa kuviohin. Tarkotuksena oli syoda juhlalounas koko henkilokunnan voimin ja illalla lahtea kylille poikkain kanssa. Aamulla voin viela semihyvin, mutta lounasta kohti alko alamaki:) Juhlalounaaks oli siis naiden juhlaruokaa pilauta, joka on riisia, missa on pari perunan palaa, vahan lihaa ja pieni salaatti. Ja sita oli PALJON. Hankalaa tasta juhlallisuudesta teki se, etta meinasin oksentaa joka suupalalla :) Ja se oli noloa, koska se oli kuitenki niille tosi herkkua...Hassua oli myos se, etta  vaikka kaikki ties, etta on mun synttarit, kukaan ei koko paivan aikana onnitellu. Mutta taalla synttareilla ei olekaan juurikaan minkaanlaista arvoa, harvemmin ihmiset sita juhlistaa, ne on "rikkaiden" juttuja. Ainoo joka sano onneks olkoon oli yks asiakas myohemmin illalla haha. Noi ei oo ilmeisesti muutenkaan tottunu ainakaan tyopaikalla tyoaikana kokoontumaan yhdessa syomaan, nimittain kaikki soi lautasensa tyhjaks ja poistu, ilman sen suurempaa hopottelya. :D

Illalla sitte pomo kysy, mita oireita mulla on ja oli heti sita mielta, etta se on malariaa...Rohkenen epailla mutta vedin silti sinisia pillereita kourakaupalla lahinna muodon vuoks. Ja oli se mita oli, alkaa olla jo parepi olo. Kaikki ketka mut tuntee voi varmasti uskoa miten hankalaa ja epamukavaa oli olla melkein viikko syomatta :) Janin sanoin "Voi sua, ku me kaikki tiietaan miten paljon sa tykkaat syoda" HAHA! Illalla pippuripihvin sijaan soin siis palan arbuusia...Kakunki oli keittio leiponu, mutta myos se meni parempiin suihin. Ei ollu heleppoa kuulkaas! ;) Ja superpileet vaihtuki sitte hoyhensaariin...

Tassa ei oo siis kamalasti kerinny tapahtua, ko oon vaan maannu teltassa hyvin turhautuneena. Huomenna toivottavasti kiivetaan toisille vesiputouksille, jos vaan kunto antaa periks! Lauantaina piti tulla paikallisten rumputanssi poikien vetamaan show tanne. Ne paatti olla ilmaantumatta paikalle. Mika on ihan yleinen ongelma taalla...Lupaukset on mitattomia. Mika on ite tosi vaikeeta ymmartaa, mutta naille se, etta jotain sovitaan, harvemmin tarkottaa mitaan pitavaa. Sen takia naa pomot on valilla ihan kusessa, kun ne kuitenki yrittaa palkata paikallista vakea tosta viereisesta kylasta, mutta luottamuspula usein koituu esteeks.

Toinen kummallinen asia on se, miten naa paikalliset oppii (tai siis ei opi). Yhtena tyonkuvana meilla on olla supervisors lahinna siihen etta kaikki pelaa ravintolassa/baarissa ja siivojien puolella. Taalla on ollu yks tytto tossa meian raflassa toissa jo muutaman kuukauden. Aluks Herra W aka iso pomo sano, etta se tytto on vaan yksinkertasesti hyvin hidas. Meille tuli Janin kanssa tosi pahamieli, ku oltiin ihan varmoja, ettei sen ymmarryksessa oo mitaan vikaa, vaan se on lahinna kielimuuri. No ma sitten yritin hyvin rauhallisesti opettaa (vahan myos swahilia kayttaen) sita, mille puolelle haarukka ja veitsi katettaessa AINA laitetaan.. Se naytti ymmartavan ja mietin vaan, ettei kukaan ollu koskaan kunnolla sille opettanu. Noh kun neljannen kerran olin sille kadesta pitaen nayttany ja joka ruokailulla ne oli silti miten sattuu, rupesin epailemaan, ettei se ehka ollukaan vaan kielimuuri :) Sen ymmartaa siina mielessa, etta naille nyt ei todellakaan oo tarkeeta, miten pain haarukka on poydassa, vaan, etta ylipaatansa on ruokaa poydassa. Ni tammonen lankkareiden hossottaminen on noille luultavasti jotain, mita ne ei ymmarra. Mutta ko ite on tottunu siihen, etta seuraat kerran vieresta ja sitte osaat tehda saman ongelmitta. Huomaa taas, miten itsestaanselvyytena sita pitaa montaa asiaa..

Mun tehtavana on ollu myos kattoo noiden siivojien peraan ja etta ne tekee kaiken aina oikein. Se oli aluks aika turhauttavaa, kun ne ei puhu SANAAKAAN englantia (se haarukkatytto sentaan jotain). Vahan ihmettelin, etta miks niita opettamaan laitetaan ihminen, joka puhuu vahiten samaa kielta koko lodgessa! No yritin sitte elekielella nayttaa, mihin kuuluu mikaki ja etta kaiken pitaa olla aina samallailla. Loppuenlopuks kaannatytin semmosen siivouslistan swahiliks, ni ne voi se kadessa menna siela ja kattoo kohta kohdalta, etta kaikki on tehty. Hyvin kummallista on se, etta noille pomoille ei oo ennen tullu mieleen antaa listaa niiden omalla kielella, vaan englanniks on kaikki. Ku sanoin herra W:lle, etta pitaisko ton listan olla swahiliks eika enkuks, ko ne ei kerta sita enkkua puhu, ni se sano "Kyla ne oppii". Just. Niin perus. No mutta nyt se lista on swahiliks, mutta en kahen ekan paivan jalkeen jaksanu juosta koko aika tarkistamassa niiden perassa, ni voin vaan toivoa, etta kaikki on nyt oikein tehty :) Helpompi sitte ku on oikeesti asiakkaita. Ei taalla viela oo hirveesti, muutama aina sillon tallon. Ku nyt noi siivoojat siis tulee tanne joka paiva ja siivoo noi teltat MISSA KUKAAN EI OO EES KAYNY saati nukkunu uudestaan ja uudestaan. Mutta ne ei nayta siita turhautuvan, ni mikas siina.

Hondo Hondo

Saavuttiin sitte tanne maaranpaahan kuudelta aamulla eli just ku aurinko nous. Se junahan meni siis Selous-luonnonpuiston kautta ja matkalla olis voinu naha jos minkamoisia elaimia, mutta junan myohastymisen takia meian matka taittu yolla eika nahty yhtaan mitaan :( Paitsi junan vartija, joka lupas junan lahtiessa pitaa meista huolta ja kertoa millon saavutaan Mangulaan. Hanhan sitten otti hiukkasen ilojuomaa kollegansa kanssa ja oli aivan naamat kuuden tunnin paasta, kun alettiin lahestya Mangulaa. Se kaveli meian ohi ja Jani kysy silta "ollaanko nyt Mangulassa" ja se kaveli vaan ohi sanomatta mitaan :) Yks matkustaja tuli sitte onneks sanomaan, ku oltiin jaamassa yhta pysakkia liian aikasin, etta seuraavalla vasta. Tama "huoltapitava" vartija oli siis siina vaiheessa jo taysin useless. :)

Paastiin kuitenki perille ja onhan taa nyt WAU, ei oo parempaa sanaa kuvailemaan. Taysin luonnon helmassa! Apinoita on mustavalkosia, punapaisia ja sinisia. Ja sitte tietenki paviaaneja. Ja voin sanoa, etta niiden puuhastelua ei kyllasty seuraamaan! Yleensa syodaan aamupala tossa baarissa kaheksan aikaan ja helposti pariki tuntia tutkaillaan apinoiden menoa pihapuissa! Ollaan myos taysin lumotuneita naista perhosista!! Ne on niiiiin kauniita ja niita on niiiiin paljon erilaisia! Juostaan niiden perassa koko aika :) Yks meian tehtavahan taalla on ottaa kuvia ja videota eri elaimista! Ei hullunpi tyotehtava ;) Nii ja sitte tulikarpaset! Ne on niiiiin mageita ja niita on joka paikassa pimeella! Niitakaan ei kyllasty tuijottamaan! Taalla tulee siis ihan alyttoman pimeeta ja tahdetki nakyy mahtavasti, huoh, ihanaa! :) Norsuja taala pyorii kanssa alvariinsa. Tosin oisin lahinna, ku ne menee tan campin poikki tohon viereiselle maatilalle syomaan. Mageita neki on kuten arvata saattaa! :) Mutta ne vaan vie noilta farmareilta elannon :( Ja muutenki ne rikkoo kaiken missa kulkee. Yks oli istunu noiden vastavalmistuneen mikrohydrogeneraattorin paalle ja siis rikkonu sen taysin! Haha. Tai siis ei se noille oo haha, ku ne joutuu duunaa uuden. Ja siis ne on oikeesti aika vaarallisia. Et haluu yolla tormata sattumalta norsuun kylla! Taa henkilokunta siis aina ilmottaa meille ku on norsuja nakyvissa ni juostaan aina paikalle. Ekalla kerralla missasin ne, ko en oo mikaan sprintteri mutta onneks oli toi Janppa kakkossilmina ;) Tokalla kerralla ne oli tuolla keittion takana ja oltiin aika lahellaki niita. Se yks spottas meiat ja kundit sano vaan "We go now" ja sitte juostiin. Se oli aika jannittavaa ko ma siis luulin etta ne lahti meian peraan ni juoksin ko hullu :)

Janin lemppareita, kaarmeita, on ollu jonku verran. Ekan kahen paivan aikana Jani naki KOLME! Sitte se laittoki vaelluskengat jalkaan :) Nyt se tosin on jo relannu ja kulkee ilman taysin ilman kenkia :) Mahan siis astuin yhen kaarmeen paalle! Lipilapeilla! En huomannu niin yhtikas mitaan, ennenku Jani alko huutaa "Kaarme! Astuit sen paalle!" Haha! Kaikenmoisia hottiaisia taalla on kanssa ja ISOJA! Mutta ne ei oikeestaan hairitse lainkaan ku on niin paljon muita elaimia koko ajan kiikarissa :) Yks paiva ku vedin vessan, ni snadisti saikahin ku sinne putos samalla joku kaarme! Se oliki geggo ja meinasin hukuttaa sen :( Sain sen kuitenki pelastettua, mutta kyla saikahin! Se asu siela istuimen alla. Geggoja taala on kans paljon. Ja sammakoita. Hamahakkeja hyvin vahan, muttei ne enaa hairitse mun elamaa.

Taalla on siis paivisin tosi kuuma eli joto sana! Oisin alkaa olee aika viilee ja saattaa tarvita pitkahihasen illalliselle. Hyttysia ei oo mitenkaan hirveesti, Suomessa on paljon enemman! Mutta se pimeys...Se on kylla melkeen jopa vahan pelottavaa. Aina ku meet takasi teltalle, vartija tulee saattaa sut in case of a norsun kohtaaminen :) Ja melkeen joka yo heraan teltassa enka tiia missa oon ja menee hetki ennenku hiffaan ku on niiiin pimeeta, ettei naa yhtikas mitaan.

Asutaan siis kirjaimellisesti teltassa. Se on vaan vahan isompi ku normi teltta ja sen yhteydessa on ihan kunnon vessa. Aika magee sanon vaan! Noita sviittitelttoja on kuus ja sitte on viis bandaa eli semmosta savimajaa. Ku joku neuvoo, miten tanne laitetaan kuvia ni laitan vahan hahmottamaan tata meinkia!

Ja olen siis ollut ensimmaisen malariaestolaakityshallusinaation uhri! Voin sanoa, etta se on jotain erittain epamukavaa! Nain siis unta, joka siirty todellisuuteen. Nain jarkyttavan kokosen punamustan kaarmeen meian teltan ikkunassa. Se oli ainoo ulospaasy enka tienny mita teen. Olin siis jo hereilla ja sydan hakkas kuuttasataa ja tarisin ku hullu, olin siis ihan paniikissa. En ees pystyny herattaa Jania! Lopulta tajusin,ettei siina ollu mitaan mutta tarisin varmaan puol tuntia...Vahan jannitti nukkua sen jalkeen. Jotain pienempia samanlaisia, kuten toukkia sangyssa type of things muttei mitaan noin kamalaa enaa onneks! Ja toivottavasti ei tuukaan, koska se oli erittain erittain epamukavaa ja pelottavaa! Janilla nyt ei yllattaen mitaan ongelmia ole nukkumisen suhteen :)

Sain myos ensimmaisen malarian ja samalla vatsapopon jo viiden paivan sisaan ku oltiin saavuttu koko Afrikkaan. Hyvin yllattavaa. Ei se muuten haitannu, mutta se 11 tunnin junan odottaminen ja se junamatka oli vahan epamukavaa, muttei muuten. Janiki sai kylla jonku popon sitte, vaikka se muka on niiiin terasta ;) Ja mulla on nytte toinen rundi menossa. Joka on vahan jo rauhottumassa. Ainoot miinukset taala siis on taa, etta tulee niin herkasti kipeeks ja noi hallut kans vahan jannittaa :)

Viime perjantaina lahettiin haikkaa Sanje-vesiputouksille. Mina, Jani, Woody (pomo) ja meian baarimikko Bonnie, joka on ihan torkeen hyva jatka! Jaksoin hienosti koko matkan ;) Oli kylla taas yllattaen niiiiin hienoa ja kaunista! Laitan kuvia sitten ku osaan :) Taalla on aika monta eri haikkausreittia, ni tehaan ne kaikki ku ollaan kerta taalla.

Naa meian tyonantajat rakentaa sairaalaa tonne yhteen kylaan vahan matkan paassa taalta. Ne tartti meian apua, etta mennaan ottamaan kuvia, jotta niiden rahottajat nakee etta se rakentaminen edistyy ja antaa lisaa rahaa. Ne tekee sita yhteistyossa paikallisen papin ja muutenki koko seurakunnan kanssa. Otettiin sitte sunnuntai aamuna dala dala eli semmonen pikkubussi kello 7.30. Ajettiin 2 km ja pysahdyttiin kaheks tunniks oottamaan etta bussi tayttyy. Taysin normaalia. Siina sitte yritettiin jutella kanssamatkustajien kanssa :) Matkaa Ifakaraan on 45km, joten luulis etta se matka taittuis suhteellisen nopeesti. Mutta ei. Kun sitten viimein puol kymmenen aikaan paastiin jatkamaan matkaa huomattiin taas kerran miten huonossa kunnossa noi tiet on! Oltiin perilla klo 12. Siita meian piti viela loytaa lautalle ja joen toisella puolella oli pappi meita odottamassa. Woody oli ilmottanu sille, etta ollaan siela 9.30. Ei oltu. Mina kun en uskonu Jania, etta sielta bussiasemalta sinne lautalle on pitka matka, niin kaveltiin. Matkahan oli loppuenlopuks 7 km. Sopivasti viela keskipaivalla ilman hattua tai muutenkaan aurinkorasvaa. Siinahan vierahti pari tuntia eli oltiin siella lautalla klo 14.00. Pappi oli odottanu meita nelja ja puol tuntia! Tietamatta myoskaan, etta ollaanko tulossa vai ei, kun Woody ei ollukaan ilmottanu sille, etta ollaan myohassa. Nooooh, siita oli sitte viela kahen tunnin ajomatka sinne Iteteen. Kun saavuttiin lopulta perille, oltiin aika puhki...Mutta sinne Iteteen ajettiin sellasta pienta tieta, jota ymparoi metsaa, tiheeta silkkaa metsaa! Suomi on kaunis siina suhteessa joo, muttei MITAAN siihen verrattuna! Wau!

Ku ajettiin luostarin pihaan, siihen ryntas heti noin 20 lasta laulamaan tervetulolaulua! Se oli niiiin sulosta! Olin jo ihan itku kurkussa. Ruoaks oli possua ja kanaa. Jani siina sitte pappismiesten ollessa ruokapoydassa tokas "You can take the chicken, I'll take the porN". Aaahhahahaaaa. Ja sitte otettiin tietenki heti Father Charlien ja Father Reneen kanssa olutta. Ne on hulluja pappeja ne sanon vaan!:) Hauskoja! Itsehan oppineena sitte kysasin Isa Reneelta, etta "montako lasta sulla on" :D Kunnes han valaisi, etta tietyista syista, ei yhtaan. Aahhahahaa. Aamulla sitte mentiin messuun klo 7.00. Istuttiin Janin kanssa sille puolelle, missa oli vahemman ihmisia. Rupesin sitte jossain vaiheessa ihmettelemaan miksei kukaan istu silla puolella ja tajusin, etta se oli miesten puoli ja mun kuulu istua toisella puolella! Hiljaa hipsin paikalleni :) Mutta se koko setti oli oikeesti aika mageeta! Ko ei ymmartany sita paasausta! ;) Ja ne nunnat laulo tosi natisti. Soin myos ensimmaisen oylattini siella! Kaikki meni jonossa hakemaan sita ja niin mentiin meki. Yritin seurata, miten ne tekee ja katoin etta ne laitto vaan kasien valiin sen, joten niin maki. Soin sen kuitenki ku menin istumaan. Isa Charlie tuli perassa kysymaan etta "soitko sen". ja olin etta o'ou eiks sita pitanykaan syoda! Mutta siis ne kaikki nunnat oli laittanu sen heti suuhun ja Faija oli luullu, etta laiton sen taskuun ku pidin sita kasissa niin kauan! Haha! Ja sitte se ystavallisesti pyys mut koko seurakunnan eteen puhumaan swahiliks. Menin tottakai, mutten mitaan jumalallista osannu kylla lausua :D

Messun jalkeen mentiin moikkaamaan nunnia ja ensimmaisena ne toi olutta poytaan. Mikas siina. :) Muutenki siela juotiin vaan koko aika kaljaa, perfect! Ja voin sanoa, etten oo koskaan tuntenu oloani niin tervetulleeks ku siella! Kaikki otti vastaan niin lampimasti. Kaytiin sitte Fr Charlien kanssa pyorimassa niissa lahikylissa ja puol nelja se lahti heittaa meita takas kotio. Noooh kuten arvata saattaa, matka ei taittunut mutkitta...Autosta yllattaen irtos joku osa ja jouduttiin jaada sita korjauttamaan. Ku tultiin ulos autosta, siihen juoksi heti 20 lasta tuijottamaan. Ne on niiiin sopoja! Aluks ne ujosti vaan tuijotti, mutta sitte loppuenlopuks istuttiin kaikki maassa isossa kasassa ja yritettiin kommunikoida :D Piirsin maahan auringon ja annoin kepin yhelle tytolle ja se piirs perassa auringon. Siitahan lahtiki sitte hauska leikki, ku piirrettiin aina joku asia mika osattiin sanoa swahiliks, ja ne piirs perassa. Pari tuntia meni siina lasten kanssa leikkiessa ennenku paastiin jatkaa matkaa. Viimenen lautta lahti seittemalta ja ehittiin siihen just ja just. Faija paatti sitte heittaa meiat tanne Hondo Hondoon saakka vaikka silla oli joku tapaaminen...Musta tuntu niiin pahalta! Varsinki ku se tie oli niin huono ja siina kesti ikuisuus ajaa tanne. Maksettiin sentaan bensat. (Mika ei kylla oo mitenkaan halpaa taalla). Oltiin sitte perilla yheksan jalkeen ja se lahti viela ajaa takasi...Voi raukka Faija :)

Naa lapset taalla on ihan mahtavia!! Aina ku mennaan ohi, kavellen tai autolla, ne huutaa mzungu mzungu! (valkonen) Ne huutaa myos naapureille ja neki juoksee kattomaan! Ne on joteni niin valittomia ja vilpittomia! Kylla kaikki muutki tuijottaa toki. Valkosuus on myos suoraan verrannollinen rikkauteen. Ja kelatkaa ku lihava valkonen nainen kavelee tuolla kaduilla, ni kuinkas rikas ma oon naiden silmissa ;) Mutta taalla myos kunnioitetaan valkosia hyvinkin suuresti. Ollaan rikkauksien lisaks myos niin viisaita. Paastaan mihin vaan, mihin mustat ei ite ees paase. Se on vaan tosi hammentavaa, ku miettii, etta mika ero meian vastaanotossa ja ulkomaalaisten vastaanotossa Suomessa...Huhhuh...Muutenki en tia loppuuko taa koskaan taa huonon omantunnon poteminen. Saatetaan kantaa taskuissa yhteensa enemman rahaa ku noi saa vuodessa...:( Ja muutenki kaikkia juttuja mita taalla kuulee, mutta kerron niista ens kerralla. Nyt on pakko menna suihkuun, koska aurinko laskee just, ni saan viela kuumaa vetta!:)